Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pekka Töpöhäntä

Marja Kuparinen – Kirkko ja kaupunki – 12.09.2007

PEKKA TÖPÖHÄNTÄ OPETTAA ERILAISUUDEN HYVÄKSYMISTÄ

Ei ihme, että lapset pitävät Gösta Knutsonin Pekka Töpöhäntä -kirjoista. Niissä on selkeästi nähtävä hyvä ja paha, jännitystä ja ystävyyttä ja onnellinen loppu, niin kuin kunnon sadussa pitääkin.


Anneli Mäkelän ohjauksessa Helsingin Kaupunginteatterissa on sovitettu vaivaa pelkäämättä näyttämölle tarinat Pekan saapumisesta uuteen kotikaupunkiin ja tutustuminen hurmaavaan Maija Maitopartaan. Tosirakkautta on ilmassa heti, kun näiden kahden katseet kohtaavat. Lopun laulu vielä vahvistaa tunteet: ”Me jäämme tanssimme taikaan, minnekään emme kaipaa, olemme aivan perillä nyt.”


Ihan pienet teatteriin tottumattomat katsojat ehkä putoavat kokonaisjuonen kyydistä ja laulunsanoista, kun pitää ihmetellä, miten ennustajaeukko voi olla niin valtavan korkea, mistä se lattian savu oikein tuleekaan tai pelätä vankilaan suljetun Pekan kohtaloa. Entä purjehtiiko laiva takaisin Suomeen ilman Pekkaa? Jotain sadun ja teatterin lumosta jää kuitenkin varmasti muistiin; isommat nauttinevat esityksestä vaivatta.


Sami Uotilan Pekka on hyvä ja vilpitön kissa, joka kasvaa näytelmän aikana hännättömyyden häpeämisestä uuteen itsetuntoon. Muutkin kissat ovat mainion luonteikkaita, huippuina kuitenkin Matti Olavi Raninin hurmaava ryökäle Monni ja hänen tyhmät ja laumasieluiset palvelijansa Pilli ja Pulla (Jouko Klemettilä ja Sixten Lundberg). – Vaikutti ihan kuin näyttelijöilläkin olisi ollut hauskaa.


Myös Tiia Lousteen Paksu Lissu kertoo itsetuntoisessa hahmossaan näytelmän perussanomaa: erilaisuus on sallittua, eikä ennakkoluuloisella syrjinnällä pitkälle pääse. Kannattaa olla rohkea, kun puolustettavana on kissanarvoinen elämä.

Laulujen sävellykset ovat Ilkka Kuusiston, sanat Lars Huldénin. Erityiskiitokset ansaitsevat Sari Salmelan puvut sekä Pinja Ulmasen ja Tanja Hynnisen kissojen päät. Kerrassaan hienoa työtä.