Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pekka Töpöhäntä

Venla Hiidensalo – Nykypäivä – 14.09.2007

EI OLE KISSAA HÄNTÄÄN KATSOMISTA

Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä ensi-iltansa saanut Pekka Töpöhäntä –näytelmän tarinan tuntevat sekä isovanhemmat, vanhemmat että lapset. Radiotoimittaja ja kirjailija Gösta Knutssonin ensimmäinen Pekka Töpöhäntä –kirja ilmestyi Ruotsissa vuonna 1939 ja se suomennettiin 1943. Sittemmin Knutsson on tullut kuuluisaksi myös avaruudessa: kirjailijan ja hänen luomiensa kissahahmojen mukaan on nimetty asteroideja.

Anneli Mäkelän käsikirjoittamana ja ohjaama näytelmä seurailee uskollisesti Pekka Töpöhäntä –kirjoista tuttua tarinaa. Kiltti ja rehellinen maalaiskissa Pekka (Sami Uotila) saapuu suurkaupunkiin, jossa hän joutuu ilkeiden pintaliitokissojen kynsiin. Ilkein kaikista on tietysti mustanpuhuva Monni (Matti Olavi Ranin), jota muut kissat pelkäävät. Näytelmän lapsiyleisöä naurattaa erityisesti Monnin opetuslasten Pillin ja Pullan (Jouko Klemettilä ja Sixten Lundberg) hölmöily lavalla.

Kiinnostavaa on, että Pekka toipuu häntätraumastaan naispuolisten kissojen avulla. Ensin Pekka tanssittaa kaupunkilaisneito Arkadian Ullaa (Marjut Toivanen), mutta kohtaa sitten valkoisen ja kehräävän Maija Maitoparran (Sanna-June Hyde). Maija Maitoparta pitää Pekan liikanimestä, sillä Maijan mielestä siitä kuulee, ettei Pekka ole niin kuin kaikki muut. Kolmas Pekan avuksi rientävä naishahmo on Paksu Lissu (Tiia Louste), jota muut kissat pilkkaavat – ja pelkäävät – tämän hurjan koon takia.

Kaikessa konstailemattomuudessaan Pekka Töpöhäntä –näytelmä on osuva kuvaus siitä, miten helposti ihmiset (tai kissat) ovat muiden mielipiteiden vietävissä. Sosiaalipsykologisten tutkimusten mukaan kiusaaminen on ryhmäilmiö, jossa kiusaajan valtaa pönkittävät apurit ja vaikenijat. Vain harva uskaltaa nousta puolustamaan kiusattua. Tarinan opetus on, ettei kiusaamisella ja vehkeilyllä kuitenkaan pitkälle pötkitä. Hännättömyyden kirous raukeaa, kun Pekka itse hyväksyy erilaisuutensa.

Ensimmäisessä näytöksessä juostaan läpi Pekan seikkailujen, mutta näytelmässä päässään todenteolla vauhtiin vasta väliajan jälkeen. Ilkka Kuusiston musiikki ja Lars Huldénin sanoitukset tempaavat lapsiyleisön mukaansa, ja illan jälkeen salista purkautuu lauma naukuvia ja murisevia pikkukissoja.