Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Geneve

Kristiina Kunnas – KD-Kristillisdemokraattinen viikkolehti – 27.09.2007

Pasi Lampelan Geneve hyytää tähän asti vaietun aiheen kotimaisessa näytelmäuutuudessa

KASINOAJAN PITKÄT ARVET

Geneve satuttaa, vaikkei osuisi omalle kohdalle. Niin monen kohdalle osui.

No huh huh. Rotkon olkkarissa nauretaan, mutta hauskaa ei ole kellään. Ei tapeta, mutta kuollaan silti.

Nuo ihmiset tuolla lavalla, tässä illanvietossa, ovat nykykielellä ilmaistuna ihan rikki ja pihalla.

He ilmaisevat itseään köyhästi, sillä niin tunteiden kuin myös adjektiivien kohdalla ovat kirosanat.

Korvissa särähtelee, mutta siihen ei kannata takertua. 100-vuotiaan Helsingin Kaupunginteatterin kamarinäytelmien oivallinen esityspaikka Studio Elsa todistaa tänä syksynä harvinaista uutuusnäytelmää.

Pasi Lampela kirjoitti ja ohjasi Geneven, ensimmäisen suomalaisnäytelmän 80-90 –lukujen taitteen kasinovuosista, suuresta romahduksesta ja niiden vaikutuksista muutaman ihmisen elämään.


Ehtivätkö 17 vuotta tosiaan jo mennä?


Sitäkin raastavampaa katsoa, kun tietää monien edelleen kantavan noiden vuosien velkataakkaa ja häpeää harteillaan ja sisimmässään.

Genevessä ollaan tässä päivässä. Mihin katosivat vuodet? Joko suuren kuplan aikaisesta vuosikymmenen vaihteesta on 17 vuotta?

Elsan näyttämö on Rotkon talon olohuone Geneven hienostoalueella. Se onkin ainoa hieno asia tässä ihon alle kaivautuvassa näytelmässä.

Perheen isä Henrik Rotko (Carl-Kristian Rundman) on juuri saanut vapauttavan päätöksen oikeusprosessissa. Vaimo Anna (Merja Larivaara) vääntelee käsiään. Tytär Marianne (Pihla Penttinen) vääntelee myös muita ruumiinosiaan, mitä ei näytelmän edetessä enää lainkaan ihmettele.

Juhliin saapuu yllättäen myös Henrikin entinen guru ja yhteistyökumppani Jaakko Halme (Pekka Laiho). Hänen tulonsa järkyttää sekä Henrikin että Annan, joskin hieman eri syistä.


Kirvelee kuin sipulia kuoriessa


Kerros toisensa jälkeen kuoriutuu illan kuluessa. Eikä tässä lopulta käydä läpi Suomen kaikkien aikojen pahinta talouskriisiä, vaan sen aiheuttamia solmuja ja sotkuja muutaman yksilön elämässä.

Ystäväpariskunnan ylipositiivinen vaimo (Ursula Salo) ja virkamiesmäinen mies (Eppu Salminen) kantavat hekin sisällään salaisuutensa. Ne raottuvat illan edetessä, eikä se ole kaunista katsottavaa. Uskottavaa se silti on.


Merja Larivaara on hyytävän hyvä


Koko puolitusinainen ensemble soi kuin hienosti viritetty yhtye. Katson ja järkytyn – silti nautin. Rundman ja Laiho kilpailevat tasavahvoina, he ovat loistavasti sekä hurmaavia että hirviöitä. Eppu Salminen pidättelee tunteitaan melkein loppuun saakka.

Pitkän tauon jälkeen näyttämölle palaava Merja Larivaara näyttää äidin ahdistuksen ja vaimon elämän tyhjyyden hyytävän hyvin. Traagisuutta lisää se, ettei Anna ole aivan puhtoinen itsekään.


Puhdistusta ei tule


Miten elämä jatkuu Genevessä tämän repivän illanvieton jälkeen?

Huonosti, tietenkin. Vaikkei puhdistusta tule, katsoja käy silti niin voimakkaita tunteita läpi illan aikana, että loppu on jonkinlainen helpotus.

Näitä näytelmiä lisää, Pasi Lampela!