Arvio: The Producers
SE ON SIINÄ!
Musiikkiteatteria raikkaasti ja tasokkaasti
Esko Roine on iskussa Helsingin Kaupunginteatterin Hitler -musikaalissa The Producers. Jotenkin tässä tulevat mieleen näyttelijä Mikko Kivisen sanat, joilla hän kuvasi taannoin vanhemman kollegansa Roineen erinomaisuutta: ”Kun hän on, kun hän on.., niin NUORI!”
Näytelmän nimellähän tarkoitetaan tuottajia, ja juuri sellainen on tarinan keskeinen henkilö Max Bialystock, jonka nahkoihin Roine on vaivatta uinut. Monet jo paremmat päivät taakseen jättäneet julkkikset pienessä Suomen maassakin tuntevat varmaan lukkarinrakkautta Maxia kohtaan. Mikä laulaen on tullut se viheltäen on mennyt. Velat painavat. Jotain pitäisi keksiä, mutta mitä?
Kuin taivaanlahjana ilmaantuu Maxin elämään yhtä estynyt kuin viaton nuorimies, kirjanpitäjä Leo – Antti Timonen – jonka vahingossa lausuma selviytymisstrategia ottaa heti tulta. Täydellinen floppi Broadwaylla voisi olla pitkän päälle hyväkin ratkaisu, silloin kun suunnitellaan kirjanpidollisia vippaskonsteja.
Ison raha toivossa lähtevät miehet, tulevana tuottajakaksikkona, mahdollisimman huonoa näyttämöideaa ja sen toteuttajatiimiä jahtaamaan!
Ja siitäkö sitten hauskuutta syntyy? Ette arvaakaan. Otetaan kassillinen kliseitä ja hölskytetään. Matka rahakkaista lemmenkipeistä ikänaisista kohti hakaristejä tuntuu äkkipäätä ajatellen liiankin kekseliäältä. Sitä se myös on. Suorastaan ylitsevuotavaa pelleilyleikkiä!
Sellaista voi ja välillä pitääkin tehdä, kun on taito niin hyppysissä kuin kitusissa. Helsingin Kaupunginteatteri ei ole tuhlannut etsikkoaikaansa. Silti sen valmius yllättää. The Producers on hiottua ja hohdokasta kansainvälisiin mittoihin yltävää musiikkiteatteria. Suuri näyttämö ottaa suosiolla syliinsä kaiken mikä sinne pakkaa…
Neil Hardwickin ohjaajan taidot ovat kunniassaan. On iloa ja valoa, oikea tempo, ei kuolleita kohtia. Ohjat ovat olleet sekä tiukalla että löysällä sopivassa suhteessa. Kokonaisuus koostuu itsenäisistä osista, joista vastaavilla taiteilijoilla on omat ambitionsa, mutta viime kädessä osasten välisestä eksaktista toimivuudesta.
Suomentajista – Kristiina Drews ja Jukka Virtanen – lähtien luovuudelle on tehty tilaa. Jyrki Sepän rohkea, väliin mammuttimaiseksi yltyvä, toisaalta pienillä yksityiskohdilla herkutteleva lavastus ja Elina Kolehmaisen ilotulitusmaisesti räiskyvä, lysti ja viehkeä puvustus ovat sitä visualisoinnin maaperää, johon sekä näyttelijätyön, tanssien että musiikin kelpaa asettua.
Markku Nenosen koreografia on rikas ja omaperäinen niin tyyleissään kuin tanssilajeissaan, joihin lukeutui jopa hilpeätä steppiä. Mutta valttina hihassa Nenosella onkin näyttävä ja tasokas tanssiryhmä, joka menee vaikka solmuun tarvittaessa – ja tekee senkin ehdottomasti yhtäaikaisesti.
Teatterilla on ollut käytettävissään ylikapellimestarinsa Nick Daviesin musiikillinen asiantuntemus, ja Daviesin johtamana orkesteri antaa parastaan.
Farssinäyttelemisen taidot ovat näpäkästi taskussa koko näyttelijäkunnalla ja showmusiikin niin solistiset kuin laulujen yhteistulkinnat vedetään oivallisesti.
Eipä arvannut maineikas yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, näyttelijä ja säveltäjä Mel Brooks aikanaan Kevät koittaa Hitlerille -filmiä tehdessään, että tulisi laatimaan yhdessä Thomas Meehanin kanssa aiheesta vielä Broadway -musikaalin. Ja että siitähän se vasta menestys 2000-luvulla repeäisi. Tokko hän näin ollen osasi uumoilla sitäkään, että suomalainen koomikko Esko Roine sopisi niin hyvin Maxiksi.
Mutta omat ovat veijarit pohjolassakin. Roine on aavistuslähtöinen replikoija, pelkällä läsnäolollaan yleisönsä vangitseva, kypsä näyttelijä hyvässä vireessä. Antti Timosen Leo on vastapelurina taipuisaa sorttia ja menossa täysillä mukana.
Risto Kaskilahti tiedetään myös melkoiseksi estradien velikullaksi, ja nyt hänen annetaan ampua sumeilematta. Määrättömiin saksalaisia ja eritoten Hitleriä ihaileva Franz, se kaamean huonon näytelmän kirjoittaja, on Kaskilahden jäljiltä kuin rosoinen karrikatyyri. Kauhistuttavan hassu.
Santeri Kinnunen narsistisena ohjaajana Rogerina, joka ei ehdi ihailla muita kuin itseään, tekee yhtä hupaisan kuin hehkeän roolikuvan, jonka kiillottamiseksi poikaystävä Carmen – Lari Halme – kiemurtelee ja sukkuloi yhtä vastustamattomasti.
Ja sokeriksi pohjalle, eritoten mieskatsojien mieliksi, jääköön kaunis nuori nainen, Leon ihastuksen kohde Ulla, Anna-Maija Tuokko. Kun ilmiselvää lahjakkuutta on, ulkonäössä löytyy, eikä karismaa puutu, niin vielä alussa olevan taiteenpolun varrelle on epäilemättä odotettavissa paljon kukkasia. Ettei roolinimi sittenkin ollut Marilyn? Jälkimmäisen nimen velvoituksethan ovat koko maailmalle tutut.
Mel Brooksin huumori vyöryy yli laitojen. Mutta vesittääkö nauru? Ei, se terästää.