Arvio: The Producers
Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä revitellään komeasti
THE PRODUCERS ON CRAZYHUUMORIN HELMI
Ohjaaja Neil Hardwick on kerännyt tuotantoonsa ryhmän, josta ei heikkoja lenkkejä löydy. Crazyhuumorilla rasvattu musikaalikomedia rullaa sujuvasti lennokkaan koreografian, mehukkaan dialogin ja timanttisen näyttelijäkaartin ansiosta. Esitys on musikaaliviihteen gourmet, ja se lypsää hunajaa 100-vuotiaalle Helsingin kaupunginteatterille.
Viihdetaivaan konkarin Mel Brooksin ikivihreä musikaali The Producers eli Kevät koittaa Hitlerille vääntää höyrypäistä huumoria ikään katsomatta ja seksuaalisia suuntautumisia säästämättä.
Musikaalin käsikirjoittaja, säveltäjä ja sanoittaja Brooks ei kuvia kumarra. Hän osaa nauraa myös itselleen eli juutalaisuudelleen.
Tarinassa Brooks ja toinen käsikirjoittaja Thomas Meehan heitelevät piikkejä teatterintekijöille, homoseksuaaleille ja vanhoille varakkaille mummoille, jotka pitävät tuhmista leikeistä.
Ruotsalaisille, saksalaisille ja murrepuheille me olemme aina osanneet hekotella.
Mel Brooks uskaltaa heittää aratkin aiheet kehiin ja nauraa riettaasti päälle – ja se jos mikä vaatii todella munaa.
Puolan juutalainen Brooks kyykyttää olan takaa Hitleriä valtakuntineen ja pyhine seremonioineen.
Ohjaaja Neil Hardwick on saanut ryhmänsä hulvattomaan menoon. Rytmi on napakasti kohdallaan ja koko ensemble irrottelee sähäkästi.
Viriileitä mummoja
The Producers pongahti suoraan New Yorkin kantaesityksestään (2001) hittilistoille.
Tarina kertoo teatterituottaja Max Bialystockista (Esko Roine), joka tukeutuu viriileihin mummeleihin, joiden lompsalla Max tuon tuosta piipahtaa.
Tässä symbioosissa eivät seniorit ole altavastaajina, vaan konkreettisesti Bialystock itse, joka palkitsee tekohampailla näykkiviä rahoittajiaan toimistonsa sohvalla.
Eräänä päivänä huoneistoon saapuu kirjanpitäjä Leo Bloom (Antti Timonen), joka sattuu puolihuolimattomasti paljastamaan, miten floppaavalla näytelmällä voi rikastua.
Bialystock puhuu nuoren märkäkorvan ympäri, ja tuottajapari ryhtyy etsimään maailman huonointa näytelmää maailman karseimmalla miehityksellä.
Mukana hehkuu ruotsalaisbarbie Ulla (Anna-Maija Tuokko), joka naputtelee itsensä miesten sihteeriksi haaveenaan elämänsä tähtirooli.
Uusnatsi Franz Liebkindin (Risto Kaskilahti) raapustama näytelmäpläjäys on juuri se, mitä miehet ovat etsineet ja transuasuinen Roger de Bris (Santeri Kinnunen) juuri oikea valinta ohjaajaksi.
Huonoakin huonompien näyttelijöiden valinta on sitten numero sinänsä. (Lieköhän näistä karsinnoista kotoisin Maikkarin BB-talon asukkaat?)
Steppaava koreografia
The Producers –musikaalin toteutus on varsinainen kliseiden suurustama soppa hellalle kuohumisineen ja pohjaan palamisineen. Keitos on silti mehukas.
Vallattomalla kekseliäisyydellä Neil Hardwick vyöryttää näyttämölle vaaleanpunaisena hyökyaaltona etenevän, himokkaan rollaattorimummojen lauman, Village People –yhtyettä imitoivat homppelinäyttelijät, SS-armeijan naissotilaat vesirajaa hipovissa minimekoissaan ja kolmannen valtakunnan mahtipontisen spektaakkelin, joka räjäyttää yliampuvuudessaan tunnelman kattoon.
Totaalinen floppi ei tuottajien kokoon raapima esitys sitten olekaan, ja tästä käynnistyy miesten ystävyyttä koetteleva kalteripolska.
Markku Nenosen napakka ja tarkka koreografia lanseeraa estradille näyttävän tanssija-näyttelijä-laulajapoppoon, joka on parasta a-luokkaa.
Näyttämön takaosaan heijastuva steppaavista tanssijoista muodostuva hakaristi on ennennäkemätön.
Jyrki Sepän loistokas lavastus ja Elina Kolehmaisen upea puvustus ansaitsevat aplodit.
Herkkuja Hämeestä
Esko Roine tuskin ehtii eläkepapaksi – vierivä kivi näet ei sammaloidu.
Kun näyttelijän taiteellinen kurssi on korkealla ja kunto todistettavasti kohdallaan, niin mestarillinen suoritushan miehestä irtoaa. Illan ehdoton helmi on Roineen esittämä laulu Voi ei!
Antti Timosen Leo Bloom on viaton, hiirimäinen ja perin inhimillinen pientä, sinistä riepua hypistellessään. Oiva vastapeluri Roineelle.
Viialan likka Anna-Maija Tuokko ansaitsee kannuksensa näytelmässä. Tuokosta on kehkeytynyt komedienne, josta kuullaan vielä usein.
Lari Halmeen esittämä Carmen Ghia on homo-ohjaajan muusa, jonka varsi on sellainen piiska, joka taipuu vaan ei taitu. Elastinen Halme on tehty massasta, joka saumaa tylsemmänkin näytelmän rakenteet. Nyt siihen ei tosin ole tarvetta.
Risto Kaskilahti on ilmiömäinen nahkapöksyissään, ja Santeri Kinnunen loistaa kimmeltävässä leningissään.
Jaa-a, ja mistäs suunnalta ne Roineet, Halmeet ja Tuokot taas ovatkaan kotoisin?
Sananikkarit Jukka Virtanen ja Kristiina Drews leikittelevätkin Tampere-viittauksilla suomennoksessaan.
Voi tytöt ja pojat, kyllä meillä Suomessa osataan musikaalin teko!