Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Beljakovin talvi

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 12.11.2007

YHDEN TALVEN LUMIA?

Helsingin Kaupunginteatterin

uutuus vastaa railakkaasti

Yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa tikkataulussa voi saada yhdellä nuolella tuplaosumat. Tällaisen on nakannut Ilpo Tuomarila näytelmällään Beljakovin talvi, jolla on kaikki mahdollisuudet tavoittaa paitsi määrällisesti myös ikäskaalaltaan suuri yleisö. Lähihistoriaamme pureutuvat näytelmät herättävät uteliaisuutta, mikä ei ole lainkaan hullumpi motiivi teatteriin etsiytymiselle.

Näytelmä ajoittuu taistolaisuuden syntyvuosiin 1968-71 sellaisina kuin ne näyttäytyvät Kimmo Rentolan kirjassa Vallankumouksen aave. Nuorison liikehdintä ja muutoshinku eivät ole yhteen ajankohtaan sidottu ilmiö, se on nähty ennen ja jälkeen äärivasemmalle parkkeeraamisen ja yhteistä kaikille näille ilmiöille on huoli ihmiskunnan tulevaisuudesta. Että sen selventäminen ”kenen lippua kannat” kärjistyi juuri kyseisten vuosikymmenten vaihteeseen, oli seurausta suomalaisen yhteiskunnan käymistilasta.

Tässä tarinassa kohtaavat sekä nuorten seikkailunhaluiset yhtä hyvin kuin puhdasotsaiset pyrkimykset ja isien ajattelutavan ankara tuomitseminen että monessa liemessä keitettyjen poliitikkojen manipuloimisen tarve ja kyky. Toisiansa tangeeraaviksi on asetettu Aleksei Stepanovitsh Beljakov, puoluemies, joka oli Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs 1970-71, presidentti Kekkonen, ministeri Leskinen sekä ryhmä täydellisyyteen oikeaoppisuudessa pyrkiviä nuoria.

Tutkijan mukaan näyttäisi siltä, että vuonna 1970 Kekkonen oli luopumassa vallasta, mutta Beljakovin epäilyttävä, suomalaiseen nuorisoon vetoava yllytystoiminta sai hänet pyörtämään ratkaisunsa. Kekkonen piti asemansa, Beljakov sai lähteä.

Tuomarilan näytelmä saa kiintoisia jännitteitä vastakohta-asettelusta, jota Milko Lehto kekseliäästi ohjauksessaan hyödyntää, turhia suvantovaiheita ei jää, kunkin henkilön puheenvuorot

ammentavat aidontuntuisesta maaperästä.

Antti Litja tekee yhden hyvistä suurista rooleistaan. Hänen Kekkosestaan välittyy kuva jo hieman väsähtäneestä ja kyllästyneestä valtiomiehestä, jolla kuitenkin on sarkastinen huumorinsa ja hyvä ihmistuntemuksensa tallella.
Uusia haasteita aistiessaan hän valpastuu kuin vanha sirkushevonen. Litja nousee uusiin mittoihin inhimillistäessään roolihenkilönsä, joka joutuu otanko vai jätänkö -tilanteeseen ja analysoi hetkessä plussat ja miinukset – maansa kannalta.

Aarno Sulkanen on vakuuttava Kekkosen neuvonantajana, vuorineuvoksena, joka näkee nenäänsä pitemmälle ja tuntee ystävänsä läpikotaisin.

Nimihenkilön rooli on Pekka Laiholla, joka vetää sen ihailtavasti tasapainoillen. Beljakovissa on seuramiehen lipevyyttä, kaveruutta härskisti hyväkseen käyttävää tiedustelijaa ja pelon herättäjääkin tarvittaessa.

Pertti Koivula Leskisenä on kerrassaan positiivinen yllätys. Selittelemään joutuva poliitikko, heikkouksiakin on, mutta hyvää tarkoittava, vetoava, tosi rakastettava suomalainen mies. Koomikko Koivula. Oojaa!

Nuoret näyttelijät Niko Saarela, Sami Uotila, Vuokko Hovatta, Marja Salo ja Hannes Suominen ilmentävät hienosti eriluonteisia ja -taustaisia ystävyksiä, joista kukin täyttää paikkansa pienessä yhteisössä, kuka johtajana, kuka käskyläisenä. Epäröinti ja kapinointi uususkontoa kohtaan tyrehtyvät yhden asian direktiiveihin. Tai eivät onneksi kokonaan. Jossakin taustalla, syrjään työnnettyinä, toimivat myös oikeat tunteet, rakkaus ennen muuta.

Näyttämökuvassa projisoinneilla on merkittävä tehtävä, henkiin herätettyä historiaa.