Arvio: Beljakovin talvi
NUORET KAPINOIVAT – JA VÄHÄN VANHEMMATKIN
Kun elettiin Beljakovin talven kuvaamaa 60-luvun loppua ja erityisesti vuotta 1970 meikäläinen istui tenttiä lukemassa eikä ymmärtänyt elävänsä Suurta Historiallista Aikaa. Luutunutta yhteiskuntaa ärsytettiin monella suunnalla. Aikaisemmin Tsekkoslovakian miehitystä vastustaneet suomalaiset radikaaliopiskelijat kääntyivät Neuvostoliiton puoleen, ja suurlähettiläs Aleksei Beljakov masinoi maahan vallankumousta.
Ilpo Tuomarilan Kimmo Rentolan tutkimuksiin perustuvassa näytelmässä nuoriso on kuitenkin heppoista ja vaaratonta. Kapinan syyt ovat monella henkilökohtaisia. Nuorten ulkoa opittuja fraaseja lateleva uho hymyilyttää, mutta kyllä vanhat työväenlaulut nostavat yhä muistoja mieleen ja saavat jalan naputtamaan tahtia.
Menee varmaan vielä jokunen vuosi, ennen kuin tätä perusteellisempaa stalinistinuorten maailmankuvaa saadaan näyttämölle. Tarpeen olisi, sillä vastaavaa Neuvostoliiton myötäilyyn eivät esimerkiksi ranskalaiset nuoret lähteneet – eivätkä kaikki suomalaisetkaan.
Näytelmässä ei ole yhtään kokenutta kommunistia, vaan kaikki nuoret kokevat poliittisen heräämisensä kuka kapinoidakseen isäänsä ja sukuaan vastaan, kuka taas ryhmän tarjoamien ihmissuhteiden vuoksi.
Lopussa illuusionsa menettäneet nuoret vetoavat näyttämöllä, miten maailman hätä ja paremman yhteiskunnan vilpitön toivo oli kaiken jalona käyttövoimana. Pettymyksen ymmärtää, mutta kai sitä vallankumousta ihan tosissaan tehtiin?
Milko Lehdon ohjaaman näytelmän sympaattisimpia hahmoja ovat vuoden 1970 poliittisen tilanteen ahtaalle ajama Kekkonen (Antti Litja) ja liki demonisen kiehtova Beljakov (Pekka Laiho). Pertti Koivulan ulkoministeri Leskinen viinaongelmineen jaksaa naurattaa, mutta kovin yksin hän presidentin jättää ja on Beljakovin helposti pyöriteltävissä.
Beljakovin talvi täyttää mainiosti tehtävänsä, jos se saa katsojan tutkimaan omia muistojaan tältä ajalta. Nykynuoret voivat tosin esittää ikäviä kysymyksiä.