Arvio: Beljakovin talvi
VOIKO RAUHAA PUOLUSTAA VÄKIVALLALLA
Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kantaesitettiin 1.
marraskuuta Ilpo Tuomarilan Suomen poliittisesta historiasta kirjoittama näytelmä Beljakovin talvi.
Näytelmä perustuu keskeisesti Turun yliopiston poliittisen historian professorina toimivan Kimmo Rentolan teokseen Vallankumouksen aave. Kirja valittiin viime vuonna Vuoden tiedekirjaksi.
Lähtökohtana näytelmässä on Suomen poliittinen kriisi 1960-70-lukujen taitteessa. Neuvostoliitolla on vahva ote Suomeen, joka elää murroskauttaan.
Muuttoliike maalta kaupunkiin sekä ulkomaille on voimakasta. Nuorison osuus väestöstä on suurimmillaan. Nuorisoliikkeen nousu ja politisoituminen joukkovoimaksi tarjoaa nuorille ihanteita ja innostavan aatteen.
Suomen poliittiselle taivaalle nousee uusi ideologia, taistolaisuus, Suomen kommunistisen puolueen sisäinen oppositio.
Suomi ajautuu koko ajan lähemmäksi Neuvostoliittoa, vallankumous ja sosialismi ovat lähempänä kuin koskaan sitten vuoden 1917. Tapahtumat kärjistyvät, kun Neuvostoliiton suurlähettilääksi Suomeen nimitetään vankan puoluetaustan omaava Aleksei Beljakov.
Kamppailu vallasta
Beljakovin toimista on viitteitä ja aihetodisteita, mutta ei sitovaa näyttöä. Päällimmäiseksi on nousemassa näkemys, että Beljakov tosiaan ajoi vallankumousta ja siirtymistä sosialismiin.
Tätä missiota hän toteutti yllyttämällä ammattijärjestöjä yleislakkoon ja nojautumalla Suomen kommunistisen puolueen vähemmistösiipeen sekä tukemalla vahvassa nousussa olevaa opiskelijoiden ja kulttuurityöntekijöiden siirtymistä äärivasemmalle.
– Beljakovin talvi on näytelmä Suomen poliittisen historian vaiheesta, josta edelleen halutaan sekä väitellä että vaieta, näytelmän käsikirjoittaja, kirjailija Ilpo Tuomarila valotti näytelmän synnyn taustoja.
– Näytelmässä on poliittisen trillerin aineksia. Se on myös tutkielma vallankumouksen moraalista: Voiko rauhaa puolustaa väkivallalla? Voidaanko yksilöt uhrata, kun hallussa on niin sanottu objektiivinen totuus ja vankkumaton usko riistojärjestelmän kaatumiseen. Mihin kaikkeen voi joukkovoimaa eettisesti ja moraalisesti käyttää, Tuomarila pohdiskeli.
Presidentti Urho Kekkonen ( Antti Litja) sai Aleksei Beljakovin (Pekka
Laiho) aikeista tietoja Suojelupoliisilta ja epävirallisilta tietotoimistoilta. Suomen ulkoministerinä toimi tuolloin Väinö Leskinen (Pertti Koivula), joka oli oiva pelimies. Tämän kolmikon kesken käynnistyi valtakamppailu, joka tulee hyvin ilmi näytelmässä.
Beljakovin talvi on trillerimäinen, komediallinen ja poliittinen näytelmä mahdottomasta missiosta ja se sisältää lempeää melankoliaa ja nostalgista valtaliturgiaa.
Mielenkiintoinen rooli
Väinö Leskisen roolissa on keravalainen näyttelijä Pertti Koivula.
– Minulla ei ole ikäni puolesta henkilökohtaisia kokemuksia tuolta ajalta, jota näytelmä kuvaa. On ollut tosi mielenkiintoista heittäytyä roolihenkilön hahmossa keskelle tuota kiihkeätä aikaa. Olen toki lukenut tuon ajan tapahtumistta, mutta näytelmän kautta moni sen ajan tapahtuma on ikäänkuin auennut minulle.
Beljakovin talven ohjaa Milko Lehto, joka myös on tullut tutuksi keski-uusimaalaisille teatterin ystäville monista Krapin kesäteatteriin tekemistään ohjauksista.
Lehto on onnistunut ohjauksessaan tuottamaan esityksen, joka pitää katsojan otteessaan läpi näytelmän. Erityisen ansiokkaasti Milko Lehto on saanut esityksen nuoret vallankumouksesta haikailevat tuomaan esiin sen intenssivisen kiihkon, jolla he suhtautuivat Beljakoviin ja hänen pyrkimyksiinsä.
Laulut raikuvat melkoisessa hurmoksessa.
Keskeisissä rooleissa olleet Antti Litja (Kekkonen), Pekka Laiho (Beljakov) ja Pertti Koivula (Leskinen) veivät roolejaan huikealla tasolla. He löysivät esittämiensä henkilöiden olemuksen pikkutarkasti, monia pieniäkin nyansseja myöden.
Näytelmän muissa rooleissa nähdään Aarno Sulkanen (vuorineuvos), Vuokko Hovatta, Niko Saarela, Marja Salo, Hannes Suominen ja Sami Uotila (nuoriso), jotka voivat olla erittäin tyytyväisiä onnistumisiinsa rooleissaan.