Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Beljakovin talvi

Terttu-Elina Kalaja – Karjala – 29.11.2007

PUNAISIA LIPPUJA JA KIRKKAITA LIEMIÄ

Ilpo Tuomarilan uutuusnäytelmä Beljakovin talvi ei ole vain kauhua
lastenhuoneessa, vaan se näyttää lähihistoriamme vuosista niitä, joiden
avaaminen on vielä kesken aina valtion ylintä johtoa myöten. Etenkin
professori Kimmo Rentola on tutkimuksissaan selvittänyt 1970-luvun
taitetta. Tuo ajankohta on kuitenkin niin lähellä monen – myös takkinsa
kääntäneiden – elämän todellisuutta, että aihe on vielä liian kuuma tai
ainakin pahasti lämmin. Beljakovin talvessa kuvia kumarretaan mutta
Tuomarila tekee sen draamallisesti ja panee katsojan näkemään kyltit ja
kultit kääntöpuolelta.

Näytelmä on aina fiktio rakenteellisten jännitteidensä vuoksi, vaikka se
näyttäisikin paljon totuudelta ja aivan oikeasti mahdolliselta. Hyvä
lähihistoriaa luotaava näytelmä tuo kuitenkin henkilöidensä toiminnana
esiin niin, että päälinjat näkyvät. Siten historiantutkimus palvelee
näytelmäkirjailijaa.

Beljakovin talvi sai ensi-iltansa ja samalla kanstaesityksensä aivan
marraskuun alussa Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä, jolla
onkin jo totuttu pitkään katselemaan lähihistoriamme draamallisia otoksia.
Milko Lehdon ohjauksessa Tuomarilan tuore teksti elää yhtenä
vangitsevimmista sarjassaan. Intensiivinen näytelmäteksti on tämän
lajityypin ehdoton lähtökohta. Kun näyttelijäjoukkoon saadaan sellainen
taitotiimi kuin nyt, käymme kurkistamassa suoraan Tamminiemen
saunakamariin ja muihin ajan kabinetteihin.

Antti Litja seitsemänkymppisenä Kekkosena niin puvussa kuin
kalsareissaankin on konkarin työtä: näköisyyttä on mutta meneminen piin
kovan ja riettaan miehen rooliin samanaikaisesti kähisee pelin henkeä.
Litja vetää täysillä niin kuin vaikkapa Marskina aikoinaan samalla
näyttämöllä. Nyt mies on toinen mutta roolityö ei petä. Litja saa saman
sarjan miehen rinnalleen, sillä Pekka Laiho suurlähettiläs Beljakovina
vastaa kysymykseen siitä, mitä meistä tahdottiin ja miten kestittiin.
Beljakov suhaa niin ulkoministeri Leskisen (Pertti Koivula), Kekkosen kuin
vallankumouksellisen nuorisonkin partyissä suvereeniin aikalaistyyliin.
Kirkasta riittää ja laudalla siirrellään pelinappuloita. Mutta kumpi on
ovelampi?

Pertti Koivulan esittämään ulkoministeri Leskisen hahmoon on jo fyysisesti
mahdutettu ajan Suomi-kuva; hänellä ei ole millään muotoa matkailun
edistämisen mallimaan kostyymia. Muovikassi-Leskiselle itäisen maan eväät
maittavat ja menevät henkilöhallinnan edelle, minkä Koivula kyllä
rattoisasti näyttää. Leskisen rooli Kekkosen näköetäisyydellä selviää.
Aarno Sulkanen puolestaan on nimetön vuorineuvos, jonka poika tekee
nuorison vallankumousta soihtunyrkki paitansa hihassa. Näitä
murrosperheitäkin riitti kotitarpeiksi ja näytelmän verran.

Beljakovin talvessa katsotaan Suomea niin valtiojohdon ja sen lähipiirin
kuin ylen punaiseksi värjäytyneen nuorisonkin perspektiivistä. Itse
Beljakov toimi Moskovan miehenä, jolla oli lupa ajatella myös itse. Siihen
hänellä tiedetään olleen kelpo aivot, vaikka ajatusta kihelmöittääkin
paikoin kirkas neste etenkin toveri Leskisen seurassa. Olusilla ohjataan
keskustelu kipeään kohtaan: Karjala jo tuotenimenä on jatkuva muistutus,
mitä Moskovan mies ei jätä havaitsematta.

Nuorison marxismi-leninismi -opintopiirin karikatyyri jää siitä
intensiteetistä, jota aikuisten herrain kabinetit tarjovat. Tosin
todellisuudessakin jo opinkappaleiden ulkoluku, kova ääni ja monotoninen
meteli riittivät aikansa vaihtoehtonuoren irtiotoksi kodin hengestä.
Jotkut ovat palanneet konservatiivisille juurilleen, jotkut kiukuttelevat
edelleen tuossa lastenkamarissa. Mutta Vuokko Hovatta, Niko Saarela, Sami
Uotila
, Marja Salo ja Hannes Suominen vetämässä täyttä kaulaa
punalippulauluja muistuttavat suorastaan autenttisesti samaa menoa kuin
taustalla pyörivät dokumenttikatkelmat. Henkeä ei puutu, mutta ei jaksanut
lippu liehua sen korkeammalle. Kumma maa tämä Suomi, kaikkea se on
kestänyt.

Helsingin Kaupunginteatterin käsiohjelmat muodostavat tätä nykyä
suorastaan pienoiskirjaston. Nytkin käsiohjelman toimitus saakoon suuret
kiitokset tietopaketista, joka on tanakkaa tavaraa sanoin ja kuvin.

Beljakovin talvi todistaa, että teatteria tarvitaan panemaan historiaa
etu- ja jälkikäteen liikkeelle. Tuomarilan näytelmä on puhdasta draamaa.
Kaupunginteatterin katsomossa tulee oletettavan antiikkinen olo. Amfin
keskellä eletään vallan ja voiman, toden ja utuisen aatteen kuumassa
keskiössä. Tätä kestää katsella aina raunioille menevään loppuun saakka.