Arvio: HDC2
Kellokummun pelkistettyä tykitystä
Helsinki Dance Companyn kaksoisillan suomalaisteos, Simo Kellokummun Daydream Junkies, jättää kummallisen déjà vu -tunteen. Teoksessa oli samaa tunnelmaa kuin Kenneth Kvarnströmin 1990-luvulla saman teatterin HKT-tanssiryhmälle tekemissä biiseissä: se oli sekä visuaalisesti että ilmaisullisesti pelkistettyä urbaania, liikelähtöistä tykitystä. Tätä tunnetta vahvisti vielä esimerkiksi tapa, jossa ryhmä nostaa yhden tanssijan ylös käsiensä varaan.
Näin esityksen Jokelan tapahtumia seuravana päivänä. Teoksen aloittaa Unto Nuoran soolo, jossa ahdistunut mies mustassa hupparissaan ei pysty rauhoittumaan ennen kuin toinen ihminen koskettaa häntä. Kohtaus tuntui puhuvan juuri tästä päivästä. Teoksen kuusi tanssijaa olivat välillä hermostuneita, ekstaattisia, ja joskus taas ihan pihalla. Mutta vaikka he liikkuivat omissa maailmoissaan, oli ryhmällä tärkeä merkitys. Sen voima tulee esiin muun muassa hienoissa unisonokohtauksissa.
Daydream Junkies on teknisesti vaativa, mikä näkyi välillä liikkeiden viimeistelyn puutteena. Liikkeissä oli vaikutteita niin idästä kuin perinteisistä länsimaisista tekniikoista, mutta ennen kaikkea se oli virtaavaa. Teoksen maailma oli karun, jopa kliinisen tyylikäs – se liikkui harmaan, mustan ja valkoisen alueella.
Kellokummun teos oli taitavasti rakennettu, mutta tuntui kuitenkin melko pitkältä. Lopuksi nousi mieleen kysymys: junkies, so what? Mutta ehkä se olikin juuri teoksen viesti.
Norjalaisen Ina Christel Johannessenin Something Spooked the Horses otti käyttöön ruskeat, pehmeämmät sävyt. Se oli kuin vanha valokuva – katse taaksepäin, jossa parasta oli hiottu, mutta yllätyksellinen liike. Sen parissa Sofia Hilli teki loistavan vivahteikasta työtä, joka jätti sinänsä taitavat Valtteri Raekallion ja Jenni-Elinan Lehdon varjoonsa. Hillin vanha nainen näkee itsensä ja suhteensa toisten tanssissa. Toisaalta teoksen voi tulkita myös kolmiodraamana. Kukkamaljakko-pullojen keskellä harhailu, niiden rikkominen, kukkien viskominen sekä poiminen loivat vahvoja dramaattisia kuvia. Teos oli kuitenkin nykytanssia eikä ”tanssiteatteria”.
Illan molempien teosten lavastuksesta ja valosuunnittelusta vastasi Jukka Huitila ja puvuista Riitta-Maria Pirtilä.