Saavutettavuustyökalut

Arvio: HDC2

Kaisa Kurikka – Turun Sanomat – 08.11.2007

Liikkeen hallintaa ja ryöpytystä

Helsinki Dance Companyn uusi, HDC2:ksi nimetty kokonaisuus sisältää kaksi nykytanssiteosta, joiden koreografit ovat uriensa eri vaiheissa. Simo Kellokumpu (s. 1972) on herättänyt teoksillaan lupauksia tulevasta, kun taas norjalainen Ina Christel Johannessen (s. 1959) on jo kotimaansa yksi tunnetuimmista tanssintekijöistä, jonka teokset ja Zero Visibility Corp -ryhmä ovat kiertäneet maailmalla ja Suomessakin.

Väliajan jälkeen esitetty Johannessenin teos on hienoa työtä, joka kiehtoo alusta alkaen. Se on läpeensä salaperäinen maailmaltaan ja tunnelmaltaan, ja teoksen liikekieli herättää kiinnostuksen heti ensimmäisistä Valtteri Raekallion askelluksista.

Nimen mukaan jokin säikäytti hevosia, mutta kuten nimi, niin koko teos jää aiheeltaan mystiseksi kuvaukseksi kahden naisen ja miehen välisistä suhteista. Liike näyttää ruumiillisesti kaikki pienimmätkin vireet ja värähdykset, joita suhdekolmiossa tapahtuu.

Pidättäytyminen

Säröjen, värinöiden ja jännitteiden kenttä näkyy kaikessa liikkeessä, joka on kehittynyt improvisaation pohjalta. Erityisesti naistanssijat, upeat Sofia Hilli ja Jenni-Elina Lehto ovat kasvojen ilmeitä myöten omaksuneet teoksen liikelaadun, jossa säilyy mielenkiintoinen varaus pidättäytymisen ja heittäytymisen välillä.

Liike ei koskaan ryöpsähtele runsaana tai holtittomana vaan säilyy kontrolloituna kuten hahmojen väliset suhteetkin. Katsoessa alkaa odottaa purkauksia niin liikkeessä kuin henkilöjen välisissä suhteissa. Odotukset täyttyvät täydellisesti.

Myös Jukka Huitilan lavastus herättää jännitteitä tulevista tapahtumista. Näyttämön reunoilla on satoja viinipulloja, joissa kussakin on kukka. Alusta lähtien tosiaan odottaa, milloin pullot kaatuvat tai hajoavat, mutta silti, kun h-hetki tulee Raekallion läjäyttäessä pullon lattiaan, hätkähtää.
Teoksen hahmojen luonteisiin sisältyvää pidättyvyyttä ja kontrollointia kuvaa se, etteivät he reagoi lasinsirpaleisiin vaikka liikkuvat paljasjalkaisina niiden päällä.

Heittäytyminen

Kellokummun teoksessa ei puolestaan pidättäydytä vaan heittäydytään niin liikkeen kuin erilaisten tunneaistimusten tasolla.

Kahdelle nais- ja neljälle miestanssijalle tehty Daydream Junkies kuvaa ihmisiä, jotka huumautuvat päiväunelmista ja ovat riippuvaisia elämisen virroista. Teos on varsin abstrakti eikä siitä oikein nouse esiin mitään selviä teemoja tai dramaattisia muutoksia. Ja koska liikelaatukaan ei oikein koskaan lähde kiihtymään, alkaa teos pyöriä paikallaan.

Vaikka kokonaisuus ei täysin vakuuta, on Kellokummun liikkeessä mielenkiintoista vimmaa erityisesti unisonokohtauksissa. Hän käyttää paljon vauhdikkaita jalan nostoja ja heittoja, joiden vastakohdaksi asettuu tanssijoiden pysähtyminen aivan kuin voimaa keräämään ennen liikkeen virtaa. Kuin jousipyssyä jännittämään keskittyneinä tanssijat luovat veistoksellisia elementtejä kaiken liikeryöpsähtelyn sisään.

Illan kantaesitysteoksia ei erota pelkästään tekijöiden kokemuksen määrä vaan myös kokonaisuuden hallinta. Johannessenin teos vaikuttaa täysin harkitulta, kaikki sen elementit liikkeestä näyttämönäkymään, hienoon puvustukseen ja musiikin valintaan on mietitty ja tiedostettu niin, ettei mitään näytetä turhaan tai liikaa. Kellokummun teos puolestaan olisi kaivannut sekä tiivistämistä että konseptin kirkastamista.