Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: HDC2

Merja Koskiniemi – Aamulehti – 08.11.2007

Läpivirtaavaa tanssijantyötä

Helsinki Dance Companyn esityksiä ei kannata jättää väliin. Tanssijoiden täysipainoista työtä on nautinto katsella. Siinä yhdistyy luotevalla tavalla monipuolinen kehonkäyttö, tanssitekninen varmuus sekä herkkä ilmaisu.

Syksyn ensi-illassa HDC2 on kaksi kantaesitystä. Norjalaisen Ina Christel Johannessenin töitä on nähty Suomessa jo 1990-luvulla. Itse vaikutuin hänen tuotannostaan Norjassa vuonna 2004 sekä seuraavana vuonna Kuopiossa.

Johannessen käyttää koreografioissaan tanssijoille vaativaa improvisaatioon perustuvaa metodia, jossa liikekieli synnytetään improvisaation kautta, mutta hiotaan tarkasti lopulliseen muotoonsa.

Something Spooked the Horses vie Sofia Hillin, Jenni-Elina Lehdon ja Valtteri Raekallion liikemaailmaan, josta tuntuisi riittävän materiaalia useaan teokseen.

Mieleeni jäi vain yksi sellainen kohtaus, jossa kaksi tanssijaa tekevät samaa liikettä. Teos rakentuu sooloista, duetoista ja useista yhtäaikaisista tanssijoiden omista liikekohtauksista, jotka välillä leikkaavat ja yhdistyvät toisen tanssijan liikkeeseen.

Vyöryävästä runsaudesta huolimatta liike on kiinnostavaa ja sisältää erilaisia kehon nyansseja niin, että liike tuntuu virtaavan jatkuvasti läpi koko kehon. Sekä liike että tilankäyttö ovat yllätyksellistä.

Lavastuksena on käytetty kymmeniä pulloja, joissa on punainen kukka. Jännitysmomentin aiheuttaa lattiaan isketty pullo, jonka sirut leviävät kaaressa näyttämölle. Aluksi koreografia tuntuu väistävän sirpaleita, mutta lopuksi tanssi siirtyy suoraan vaaralliselle alueelle. Pelko tuntuu omassa selässä ja alan odottaa verivanaa valkoiselle lattialle.

Haikeuden, ahdistuksen ja sisäisen jännityksen tunnetilat näkyvät tanssijoiden kasvoilla, mutta teoksen välittämää maailmaa ja sanomaa jään pohtimaan vielä tämän kirjoituksen jälkeenkin.

Illan toinen teos, Simo Kellokummun Daydream Junkies, on yksiviivaisempi monella tapaa. Sitä avaa jo illan tiedote, joka kertoo teoksen olevan ihmisistä, jotka ovat täynnä intohimoista elämänjanoa ja unelmia.

Elämänjano ja unelmat näyttäytyvät varsin traagisina ja epätoivoisena yrittämisenä. Kuvanneeko tätä aikaa, että ”mikään ei tunnu miltään” ja vain äärimmäisten tekojen ja kokeilujen kuvitellaan tuottavan onnea.

Kellokumpu liikuttaa tanssijoita tilassa oivallisesti käyttäen hyväkseen kaikkia mahdollisia variaatioita sooloista ryhmämuodostelmiin ja yhtäaikaisuudesta kaanoniin. Liikekieli on selkeää ja tämän hetken nykytanssille hyvin, ehkäpä liiankin, ominaista.

Kellokummun teos tuntuu olevan vankasti tässä ajassa, mutta Johannessenin liikkuvan jo tulevaan.


www.aamulehti.fi