Arvio: Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin
Joutilas luokka
ei saavutetuista eduistaan tingi
Jos joku tulee minulle sanomaan, että Oscar Wilden 112 vuotta sitten kirjoittama The Importance of Being Earnest on yksi kaikkien aikojen hauskimmista komedioista, en pane vastaan. Onhan siinä olennaiset ainekset yhdessä paketissa: hyvävauhtiseksi viritettyä farssia, ökyihmisiä irvivää satiiria ja nokkelaa verbaalikomiikkaa. Tarvitaan vain komedian lajityypit hallitseva ohjaaja, taitava suomentaja ja tarkkuudelle vihkiytyneet näyttelijät…
Lilla Teaternin ensembleltä on löytynyt nuo valmiudet ja tuloksena on riemukas parituntinen.
Voi olla, että viime vuonna, kun Wilden ilopilleri tehtiin Lillanissa ruotsinkielisenä versiona, meno oli vielä notkeampaa. Nyt kun esityskieli on useimmille näyttelijöille se toinen kotimainen, nopea replikointi ja artikulaatio on joskus hakusessa. Tai oli, puolitoista viikkoa sitten ensi-illassa; nyt kieli on varmaan jo oikeaan aikaan keskellä suuta ja vuoroin molemmissa poskissa.
Mutkikas tie
naisten sydämiin
Oscar Wilde ei paljon säästellyt irviessään englantilaisen yläluokan tapakulttuuria. Joutilaisuudelle elämänsä pyhittäneet etuoikeutetut saatetaan urakalla naurunalaisiksi, mutta sen uhallakin he pitävät kiinni saavuttamistaan eduista kuten mitään tuottavan tekemättömyyden onnesta.
Näytelmässä liiallisen nokkeluutensa vuoksi liriin loiskahtavat hedonismin nuoret apostolit John Worthing ja Algernon Moncriff yrittävät kumpikin tahollaan kerätä ylimääräisiä tyyli- ja säälipisteitä ihastustensa silmissä keksityn Earnestin avulla. Aluksi he onnistuvatkin peleissään aika hyvin, mutta tietenkin matkaan tulee mutkia. Pian jo niin isoja, että tie naisten sydämiin ei totta vie ole mitään paraatimarssia. Johnin lievästi sanoen lujatahtoinen sukulaistäti Lady Bracknell on paha kanto kaskessa eikä virkaheitosta pappismiehestä tai hieman kierroksilla käyvästä kotiopettajattaresta ole ainakan apua herrojen lemmenhaaveiden toteensaattamisessa.
Entäpä ne haaveiden kohteet? Cecily Cardhew on piirun verran bimbombi (blondin kova osa!) ruusillatanssija, kun taas tumma Gwendolen Fairfax katselee maailmaa vähän skeptisemmästä kulmasta. Mutta päämäärä, ihanan, olemattoman Ernestin lempi, sokeisee molemmat yhtä lailla.
Tarkkaa
tyypittelyä
Neil Hardwick on silmin nähden viihtynyt wildeläisessä. Se näkyy erityisesti eritempoisten näyttämötapahtumien sujuvana jatkumona. Esitys ei missään vaiheessa pysähtele tai karkaa liiaalle laukalle. Hardwick on lisännyt mukaan pari omaa puumerkkiään kuten sauvakävelyn ja erään suomalaisen ”morsiamen” päiväkirjat. Huvittavaa, ei häiritsevää.
Omena ei näytä kauas puulta pyörähtäneen, kun kuuntelee näytelmän suomennosta. Sam Hardwickin teksti on sutjakkaa kieltä ja tässä isä-poika-parissa teattereille onkin jatkossa tarjolla tutkapari.
Lillanin näyttelijät pääsevät – Kirsi Kasnion suunnittelemissa puvuissa ihan kirjaimellisesti – loistamaan. Tekstin edellyttämä tarkkuus on kohdallaan, tyypittelyssä pysytään koko ajan asiaankuluvan ylilyönnin ja uskottavuuden välisellä harmaalla alueella.
Algernonia mainiosti näyttelevä Sampo Sarkola on hänkin varmaan perinyt isältään komediallisen ajoituksen taitoa, Pekka Strang tekee Johnin hahmosta lumoavan itseriittoisen.
Birgitta Ulfsson, vaativan komedian grand old lady, on kovasti kotonaan nuorempien kollegojen parissa. Ja nuoremmat leidit sitten: Edith Holmström (Cecily) ja Armi Toivanen (Gwendolen) ovat juuri niin ihania kuin pitääkin. On siis aivan turha kysyä, miksi kaikki ”Ernestit” aina rakastuvat tuollaisiin naisiin.