Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Aurinko ja minä

Raila Kinnunen – Apu – 2008/17

AURINGON VIIME SÄTEET


Mikä varmuus, rentous ja tekemisen ilo!
Jo Kvartetti-näytelmän uusintaensi-illassa Kyllikki Forssell säteili: hän oli ollut poissa lavalta kymmenen kuukautta, pitempään kuin koskaan uransa aikana ja säihkyi kotiinpaluun onnea. Hänessä oli uutta pehmeyttä ja lämpöä – ja silti kaikki entinen terävyys ja tarkkuus tallella.

John Murrellin näytelmä Aurinko ja minä vaikutti epäonnenlapselta, ensi-ilta lykkäytyi pariin kertaan. Lonkkamurtumasta toipuminen vei Forssellilta kolme kuukautta.

Kun ensi-ilta lopulta koitti, esitys oli poikkeuksellisen valmis. Forssell on ranskalaisen teatterin suuri diiva Sarah Bernhardt sadan vuoden takaa. Bernhardt viettää viimeistä kesäänsä Bretagnessa 1922 sihteerinsä Georges Pitoun kanssa – pitäisi kirjoittaa Sarahin elämäkerta loppuun.

Santeri Kinnunen on Pitou, joka vahtii, valvoo, näyttelee komennuksesta ihmisiä Bernhardtin pitkän elämän varrelta.

Forssellin ikä venyy näyttämöllä 50 vuoden haitarissa. Hän hehkuu intohimoisena miehiä palvovana naisena, jonka vartalo huutaa lemmenleikkejä vielä kerran. Ja kohta, kun kipu ja väsymys iskevät, hänen kasvonsa ovat paljaat kuin kuolinnaamio.

Valaistus, josta vastaa Juhani Leppänen, on huikea: käytössä ovat Forssellin rakastamat ramppivalot, jotka näyttävät silmien ajatukset.

Ensin tuntuu, että Kinnunen parodioi höpsön vuohen oloista miestä. Kestää hetken tajuta, että juuri näin pitää kompata diivaa, muu saisi Sarahin tuntumaan pateettiselta. Nyt Sarah on totta, elämänkokemuksesta tiivistetyt repliikit koskettavat totuudellaan.

Kyllikki Forssell panee peliin oman kokemuksensa, rakkauden teatteriin, itsensä.