Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Iloisiin kuulemiin ja näkemiin

Rolf Bamberg – Uutispäivä Demari – 13.02.2008

Radiosta, rakkaudella
ja pikkupiruilulla

Oi niitä aikoja, jolloin Yleisradio ja nimenomaan radio kantoi vielä kunnialla sille asetettua julkisen palvelun sivistystehtävää.

Voi kauhistus niitä aikoja, kun Yleisradio oli tiukassa parlamentaarisessa kontrollissa ja toimittajavakanssitkin jyvitettiin asianmukaisessa suhteessa erilaisia puoluejäsenkirjoja kantaneiden kesken.

Auts!! ja aargh!! siitä vaiheesta, kun radiokanavista tehtiin formaatteja, tuli lähetysvirta ja soittolistat ottivat vallan.

Siinäpä pähkinänkuoressa sisältöelementit, jotka kannattelevat Helsingin Kaupunginteatterin musiikilla höystettyä ajankuvakomediaa Iloisiin kuulemiin ja näkemiin. Se kuljettaa katsojat nostalgian virrassa Armin ja olympialaistemme suuresta vuodesta 1952 aina tähän päivään.

Rock-vetoisen radiokulttuurin emohahmo Outi Popp sekä historiantutkija, myös radio- ja tv-persoona Jukka Relander ovat kirjoittaneet kronikan radion vaiheista faktoihin nojaten, mutta pilke silmässä. Näytelmän päähenkilöillä, radion Päivän Peilin toimituksen tyypeillä, on esikuvia, mutta he ovat silti vain itsensä näköisiä ja fiktiota.

Ajan kulun ja eri aikakausien kulttuuristen ihanteiden kuvastimena näytelmässä käytetään upeasti toteutettua musiikkiketjua, joka johtaa Kärki-Helismaa -aisaparista Kaj Chydeniuksen kautta Eppu Normaaliin ja Nylon Beatiin.

Radiohistorian
lyhyt oppimäärä

Radiotoimittamisen vinkkelistä nähty historiallinen pikakelaus käy läpi lähimenneisyyden eri virstanpylväitä hieman kalutun makuisesti, mutta viihdyttävästi. Poliittiset kriisit ja kulminaatiopisteet, monenlaiset kulttuuri-ilmiöt ja Yleisradion eri aikakaudet repoineen, normalisointeineen ja uudemman ajan mediamyllerryksineen käydään läpi lyhyin kohtauksin. Historialliseen analyysiin ei pyritä eikä se tässä tyylilajissa kovin luontevaa olisikaan, mutta radiokulttuurin pinnallistuminen 2000-lukua lähestyttäessä saa – arvatenkin asioita läheltä seuranneelta Outi Poppilta – varsin ironista ja särmikästä käsittelyä. Hyvä niin.

Käsikirjoittajien tekstistä näkyy ja kuuluu joka tapauksessa se, että radio on ainakin ennen muinoin ollut rakas.

Näyttämön päivänpeililäiset ovat aika karkein vedoin piirrettyjä
karikatyyrejä: on joka suuntaan ja erityisesti talon johtoon kumarteleva toimituspäällikkö, on sinivalkoisesti ajatteleva toimittaja, on pesunkestävä demaritoimittaja, on Reporadion kukkahuivinen feministitoimittaja ja vielä ikuinen kesätoimittaja, jota voi tytötellä.
Kaiken tämän ylle asettuu pääkuuluttaja Tyyne Kälpäkän yleisradiolaisista perusarvoista sekä hyvästä kielenkäytöstä ja puheesta huolta pitävä hahmo.

Havukainen bravuuriroolissa

Mikko Kivinen on ohjannut esityksestä hallitun kokonaisuuden, jossa näyttelyt osuudet ja laulut vuorottelevat loogisena jatkumona.
Näytelmälle on onneksi, että se on kirjoitettu niin, etteivät varsinaiset roolihenkilöt puhkea tuon tuosta laulamaan, vaan siitä puolesta vastaavat ihan eri näyttelijät.

Näyttelijät hoitavat postinsa tasavarmasti tyypitellen, mutta ei ylilyöden. Paitsi Riitta Havukainen, joka tekee sen huimalla taidokkuudella ja kaisupuuskajokelaisen ääniuniversumin täysin sisäistäneenä ja vielä potenssiin korottaen. Tyyne Kälpäkän kuulutukset ovat artikulaation juhlaa, ja monella kielellä!

Musiikkinumeroiden esittäjät ovat tosiaan kaikki näyttelijöitä eli iskelmätähtiä ei ole haalittu vetonauloiksi. Miksi olisi, kun Ursula Salo, Sanna Majuri, Merja Larivaara, Pertti Koivula, Sami Hokkanen ja Petja Lähde kukin vuorollaan loistavat solisteina. Erityisen mieliinpainuvia ovat Koivulan flirttaileva Hopeinen kuu, Hokkasen uljaat vedot Hetki lyö ja Moottoritie on kuuma ja naiskolmikon Metro-tytöt -pastissi Hiljainen kylätie. Vaikuttava on myös koko köörin finaalissa vetämä Ultra Bra -klassikko Minä suojelen sinua kaikelta.
Musiikkipuolesta saisi pienin täydennyksin mainion shown ihan omillaankin.