Arvio: Viiru ja Pesonen – Viiru kateissa
HIP HOP, PESONEN ON POP!
Kaupunginteatterin lämpiössä
mieltä lämmittävät ukko ja kissa
Kukapa perheellinen ei tuntisi ruotsalaisen Sven Nordqvistin lastenkirjoja, joissa seikkailevat ukko Pesonen ja hänen puhuva kissansa Viiru. Ukko ja kissa, sehän on melkein klassikko.
Vähän äreän erakoituneen äijän ja uteliaan lapsenkaltaisen eläimen yhdistelmästä on syntynyt monta hauskaa ja lämmintä tarinaa, joiden taidokkaissa kuvituksissa hurmaavat vitsikkäät oivallukset ja yksityiskohtien runsaus.
Kohtalaisen hyvin nämä hassuudet siirtyvät näyttämöllekin, ja vielä enemmän niitä voi kuvitella.
Peter Engkvist on ohjannut Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön lämpiöön nyt jo kolmannen mielikuvituksen voimaan ja inhimilliseen lämpöön luottavan esityksen. Ilman ilmaisukykynsä rajoja koettelevia näyttelijöitä nämä huolella mietityt, mutta ulkoisilta puitteiltaan melko pelkistetyt esitykset tuskin toimisivat – mutta Engkvistillä onkin ollut mahdollisuus työskennellä nautiskellen tarinaa kertomaan heittäytyvien näyttelijöiden kanssa.
Ihastuttavaa Poikaa ja tähteä seuranneessa Kadonnut pihlaja -esityksessä miespääosaa esitti notkeasti tehtävästä toiseen sukeltava
Sami Hokkanen, ja nyt hän eläytyy hurmaavan itsekeskeisen, joka paikkaan ehtivän, vaikeuksiinkin kuononsa tunkevan Viiru-kissan rooliin.
Hokkanen on hauska, ketterä ja pantomiiminsa harjoitellut. Lisäksi hänestä lähtee monenlaisia ääniä, joista riittää riemua kun Viiru seikkailee rallikuskina ja radiona, tutustuu siellä täällä vipeltäviin mukkeleihin ja piipahtaa avaruudessa.
Viiru kateissa onkin ennen muuta Hokkasen show, vaikka Pekka Huotarin Pesonen on ilmeitään myöten kirjasta tutun hahmon näköinen.
Molemmat esittävät myös Pesosen pöhköjä kanoja, toinen vähän hurjaa hämähäkkiäkin, sekä kertovat tarinaa – ilman että yleisölle jäisi epäselväksi, kuka on kulloinkin kuka ja milloinkin mikä.
Hienointa esityksessä onkin teatterin taika, se että kuvitellaan, eläydytään ja tunnetaan yhdessä.