Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Missä kuljimme kerran

Erkki Susi – Tiedonantaja – 11.04.2008

MISSÄ KULJIMME KERRAN

Ainakin allekirjoittanut meni Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltaan jännittyneenä ja melko epäileväisenä. Miten ohjaaja Kari Heiskanen on onnistunut tiivistämään ja siirtämään suurelle näyttämölle Kjell Westön hienon, liki neljäkymmentä vuotta Suomen historian kuohuvia aikoja kuvaavan tiiliskiviromaanin Missä kuljimme kerran? Onko tiivistämis- ja pelkistämispakossa onnistuttu säilyttämään olennainen vain onko sorruttu mätiin kompromisseihin ja nykyistä “vallitsevaa mielipidettä” kosiskeleviin painotuksiin?


Epäilykset osoittautuivat pääosin turhiksi. Näytelmään on onnistuttu poimimaan lähes kaikki olennaisimmat, koskettavimmat ja kertovimmat asiat romaanista peittelemättä ja kompromisseja tekemättä. Lisätiivistämisen varaa olisi kyllä ollut, ja kirjan lukeminen on monien kohtausten ymmärtämiseksi välttämätöntä. Koko ensemble tekee hienoa työtä. Loistavan näyttämöllepanon kruunaa mustavalkoinen kuvakavalkadi ihmisistä ja elämästä Helsingissä.


Tosin vielä pitkälle ensimmäisen näytöksen aikana epäilykset kalvoivat. Vuosi 1918 ja varsinkin sisällissodan alkaminen on Westön romaanin heikko kohta, eikä näytelmän antama kuva siitä juuri poikkea. Syntyy kuva punaisten venäläisten sotilaiden avustamina aloittamasta suunnitelmallisesta kumouksesta laillista esivaltaa vastaan ja sodasta punaisine terroreineen. Tämän kaiken valkoiset sitten kostavat.


Näinhän ei todellisuudessa tapahtunut. Vallanotto alkoi pitkän empimisen jälkeen tilanteessa, jossa valkoisen puolen valmistelut työväenliikkeen aseelliseksi nujertamiseksi olivat jo loppuun suoritetut, osin jo toimeenpannutkin. Venäläisten vapaaehtoissotilaiden rooli kumouksessa ja sodassa oli marginaalinen. Ja valkoinen terrori oli ylhäältä johdettua ja johdonmukaista jatkoa sille, mitä jo ennen sotaa suunniteltiin.


Kuva tammikuusta 1918 ei ole pieni ongelma. Ovathan sisällissodan tapahtumat näytelmässä ratkaisevia, koska ne vaikuttavat henkilöiden myöhempään elämään. Kaksi kirjan ja näytelmän keskeistä henkilöä, Eccu Widing ja Cedi Lilliehjelm, jopa tuhoutuvat, koska he eivät voi unohtaa, millaisiin veritöihin olivat valkoisten ”kostoretkillä” syyllistyneet, mitä kokeneet.


Mutta näytelmässä ongelma on pienempi ja ymmärrettävämpi. Romaanin alkupuolen tiivistäminen näytelmän alusta pois ja siirtäminen myöhemmiksi takaumiksi aiheuttaa nimittäin sen, että ensimmäisen näytöksen näkökulma vuoteen 1918 on selvästi helsinkiläisten ruotsinkielisten porvarien, kartanonomistajien ja ylemmän keskiluokan. Näkökulma ei voi olla kuin vino. Tarkastus- ja pakkoluovutuspartioihin osallistuneet punaiset nähdään heidän silmin, persoonattomina hahmoina, lainrikkojina ja rosvoretkeläisinä, joita sopi sotaonnen kääntyessä lahdata.


Persoonallisina ja tutustuttavina henkilöinä punaiset, työväen edustajat, esiintyvät näyttämöllä vasta ensimmäisen näytöksen lopulta lähtien, vasta yhdeksi päähenkilöksi kohoavan Allan Kajanderin hahmossa. Ja Alluhan oli luokkasodan aikana vain alaikäinen poikanen. Ruotsinkielisestä työläisperheestä muuten.


o o o


Mitä sitten seurasi? Näytelmä vyöryttää esiin helsinkiläisen herrasväen makean elämän, rakkaudenkaipuun, bisneksen teon, kieltolain ja salakapakat, joissa myös sodan painajaismuistot yritetään hukuttaa, uuden muodin, jazzin rantautumisen Helsinkiin.


Valkoisten voitto jakaa jo ennestään jakautuneen kaupungin. Työväki ja köyhälistö raataa ja kituuttaa siellä jossakin. Kunnes Allun ja hänen perheensä elämä siirtää Pitkänsillan pohjoispuolisen maailman välillä keskelle näyttämöä.


Mussolini fasisteineen nousee valtaan Italiassa, eikä Suomestakaan puutu niitä, jotka halajavat kesken jääneen ”vapaussodan” viemistä päätökseen viimeistä piirtoa myöten. Kohta lapuanliike marssii Helsinkiin ja alkavat toisinajattelijoiden kyyditykset.


Jalkapallosankari Allu politisoituu ja osallistuu maanalaisen kommunistisen liikkeen toimintaan. Hitler nousee valtaan Saksassa. Eikä aikaakaan kun Helsingin saksalaisessa koulussa opetetaan täyttä päätä natsioppeja. Eurooppaa ja Suomea siinä mukana ajetaan kohti sotaa. Allusta kerrotaan, että hän joutuu vankilaan, pääsee välillä vapaaksi, mutta hänet vangitaan jatkosodan alkaessa uudelleen ja teloitetaan. Näytelmän lopussa alkavat ylimääräiset kertausharjoitukset.


o o o


Näytelmän monista henkilöhahmoista ja niiden esittäjistä muutama nousee ylitse muiden.


Pekka Valkeejärvi tekee yhden uransa hienoimmista rooleista humanistisena intellektuellina Ivar Grandellina, jota sitoutumisen välttäminen ei pelasta muilutukselta. Rakkauteen Leena Rapolan esittämään näyttelijättäreen Henriette Hultqvistiin hän sitoutuu ehdoitta. Hieman räätäli Halmetta muistuttava hahmo on läsnä läpi näytelmän melkeinpä kertojan ominaisuudessa.


Valokuvaaja Eccu Widingin traagisen hahmon piirtää uskottavasti Eero Aho. Isä-Widinginä Seppo Maijala on niin ikään vakuuttava. Vielä Eccuakin traagisempi hahmo on Pekka Huotarin tulkitsema Cedi, joka etsii sodan veritöilleen oikeutusta oikeistofanatismista, mutta murtuu.


Lucien roolissa Vuokko Hovatta on nykykatsannossakin uskottavasti moderni naishahmo, mutta Lucien kompleksisuudelle sovitus ei anna riittävästi tilaa.


Niko Saarela tekee komean, maanläheisen roolin Allan Kajanderina. Hän ei ole porvarien ostettavissa, ei jalkapalloseuraan eikä muutenkaan. Ei Allu tuhoudu ”punaisen lapsuutensa perintöön” vaan itse omaksumaansa periaatteellisuuteen ja ohranan luoteihin.