Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Missä kuljimme kerran

Marja Kuparinen – Kirkko ja kaupunki – 09.04.2008

Helsinki, vanha rakkaani

Näyttämö on alkuun mustavalkoinen ja melkein autio. Katosta laskeutuu valkoisia seiniä ja kankaita ihmisten ja kohtausten taustaksi kuin valokuvaajan studiossa konsanaan. Lyhyet kohtaukset asettuvat milloin mihinkin näyttämön laitaan; lavastusta on vain nimeksi.


Ihmiset kohtaavat hetkeksi, juoksevat sivulle tai poistuvat taustalle. Näyttämön takaosassa on kahvilapöytiä, jonne he asettuvat liikkumattomina kuin albumin lehdille noustakseen taas kohta katsojan silmien eteen.


Aika vaihtuu, kansalaissota käydään, nuoriso pyrkii kiihkeästi uuteen maailmaan, jonne isillä ei ole pääsyä, kosto elää ja Lapuan liike nousee, jalkapallo sinkoaa pitkälle, ja sama rautasänky siirtyy yhä uusiin kohtauksiin.


Näyttelijöiden välillä on hirveän paljon tyhjää tilaa. Keitä he loppujen lopuksi ovat, ja mitä he elämässään tavoittelevat?


Kari Heiskasen ohjauksessa Kjell Westön Missä kuljimme kerran on siirtynyt Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Etukäteen oli syytä jännittää, miten tarinasta jossa on niin vähän repliikkejä, syntyy draama. Kyllä syntyy, vieläpä komeasti, ja tuloksena on loppua kohti yhä vain tiukemmin otteessaan pitävä, huikean kauniita näyttämökuvia tarjoava kertomus. Se menee ihon alle ja saa palan kurkkuun: Eletty on ennenkin, eikä se koskaan ole ollut helppoa.


Siellä he ovat: taidokas mutta heikko valokuvaaja Eccu Widing (Eero Aho), rakkautta etsivä vahva Lucie Lilliehjelm (Vuokko Hovatta), ihmisen arvoon uskova Ivar Grandell (Pekka Valkeejärvi) ja kovassa koulussa mieheksi kasvava Allu Kajander (Niko Saarela) muista puhumattakaan.


Saattaa olla, että kirjaa lukematon katsoja pohtii alkuun henkilögalleriaa ja historiallisia tapahtumia – auttaa, jos lukee ansiokkaan käsiohjelman hyvin, ja mielellään etukäteen. Mutta viimeistään valkokankaan valokuvien kohti katsovat kasvot menneiltä vuosilta ja haikean suloinen musiikki virittävät mielen samalle taajuudelle kuin Westön kirja.


Päähenkilö onkin kaupunki, jossa sukupolvi toisensa jälkeen toivoo, erehtyy, tavoittelee onnea ja pettyy, löytää itsensä ja kompastuu heikkouteensa, elää aikansa ja katoaa. Ihmisen muisto säilyy ehkä jonkin aikaa valokuva-albumin lehdellä. Sitten kuva saattaa päätyä kaupunginmuseon hyllylle ja niin kuin nyt: saa uuden elämän teatterin aulan valokuvanäyttelyssä.


Elämän murjoma Grandell tiivistää näytelmän loppupuolella Tukholmasta pettyneenä palanneelle rakastetulleen Henriettelle (Leena Rapola) sen, mistä on kyse. Kirjan sanoin: ”Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. – – Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme.”
Kiitos.