Arvio: Missä kuljimme kerran
SUOMALAISILLE, MENNEILLE JA TULEVILLE
Missä kuljimme kerran vyöryy ylitse vauhdilla ja voimalla – sen paljous hengästyttää ja herkkyys riipaisee.
Missä kuljimme kerran kuvaa suomalaisten elämää eri yhteiskuntaluokissa kansalaissodan ajasta iloisen 20-luvun läpi kieltolain ja 30-luvun laman kautta aina talvisodan kynnykselle. Tärkeässä osassa on tapahtumien keskus, Helsinki. Kaupunki edustaa muutosta ja pysyvyyttä, se riepottaa ihmistä, mutta myös antaa suojan.
Kun on lukenut Kjell Westön kirjan, on vaikea katsoa näytelmää irrallaan kirjasta. Vaikka olisikin juuri lukenut teatterin asiakaslehdestä kirjailijan oman mielipiteen: ”Teatteri on maaginen taidelaji, jossa pätevät aivan toiset säännöt kuin kirjallisuudessa. Teatteri ei voi olla kirjan kuvitusta.”
Kukaan ei säästy
Näytelmä lähtee liikkeelle vauhdilla. Episodi toisensa jälkeen välähtää näyttämöllä valokuvamaisen nopeasti ja jättää katsojan ponnistelemaan perässä. Ei ehdi ymmärtää, mitä tapahtuu.
Ymmärrys tulee vasta myöhemmin, näytelmän kokonaisuudessa. Alussa esitetyt kansalaissodan kauheudet näyttävät tapahtuvan näytelmän henkilöillekin niin kuin sivusta katsojille. Jäljet vainoavat kuitenkin läpi elämän, kukaan ei säästy.
Päähenkilöt ovat kukin äärimmäisiä esimerkkejä omassa lajissaan. Rikkaan perheen valokuvaajapoika Eccu Widing on epävarma harhailija, jonka halu uskoa itseensä ei riitä. Eero Aho onnistuu välittämään Eccun murenemisen riipaisevasti elekielellään ja liikkumisellaan, joka on kuin loputon jono aloituksia.
Eccu murenee siinä missä hänen ystävänsä ja vastakohtansa Cedi Lilliehjelm palaa omassa valkoisessa kiihkossaan. Pekka Huotari Cedinä tempoilee aggressiivisessa raivossaan hyvin vakuuttavasti aina siihen Yrjönkadun ja Bulevardin kulmaukseen, missä hänen päänsä sekoaa.
Meidän puolella vai meitä vastaan?
Eccun herättämästä säälistä huolimatta sympaattisin hahmo lienee kuitenkin toimittaja-opettaja Ivar Grandell, jonka roolissa Pekka Valkeejärvi on kuin kotonaan. Aikana, jolloin on jokaisen on pakko valita puolensa, Ivar haluaa tarkastella asioita filosofisella tasolla. Juuri Ivar yrittää kertoa rikkaille ystävilleen, millaista köyhimpien elämä on.
Synkkien kohtaloiden vastapainona Ivar löytää rakkauden näyttelijä Henriette Hultqvistin (Leena Rapola) kanssa. Ivarin ja Henrietten hellä kohtaus Merikannon Miss’ soutaen tuulessa soidessa onkin yksi näytelmän harvoista kohdista, jossa on todellista onnen tunnetta.
Modernit naiset
Vuokko Hovatan Lucie on kaunis ja loistava, rohkea ja älykäs. Lucien moderni naisen rooli näkyy hänen suhteessaan työläisjalkapalloilija Alluun. Alun perin Lucie haluaa Allun, koska tämä on komea ja seksikäs. Kun Allu hylkää hänet, Lucie toteaa sarkastisesti, että he sentään yrittivät rakastaa yli luokkarajojen tänä vaikeana aikana. Niko Saarelan Allu tuo näytelmään myönteistä voimaa ja intoa.
Toinen näytelmän moderni nainen on työläinen Mandi Salin, joka haaveilee paremmasta elämästä. Ursula Salo pitää Mandin hyvin siististi lestissään itsenäisenä naisena, jolla on päämäärä. Ei siis drinkkejä Eccun ateljeessa töiden jälkeen.
Allun vaimona Mandi kuitenkin ymmärtää paikkansa yhteiskunnassa ja tiivistää parin tulevan työläissukupolven nöyrän toiveen ja uskomuksen sanomalla Jos vain teemme työtä, kyllä siitä (hyvinvoinnista) jotain köyhillekin jää! Menivätkö Mandin unelmat hukkaan, kun hän päätyi työläisvaimoksi? Ainakin hän vei sivistystä eteenpäin todistamalla, että työläinenkin voi opiskella kieliä.
Paljon jää pohdittavaa
Tämän ajan kuvausta ei voi ajatella ilman Väinö Linnaa, ja Aarno Sulkanen punikki Halmeena tuokin mukavan viitteen Koskelan Akseliin. Westön ja Heiskasen ajankuvaus on kuitenkin melko kaukana Linnan ja Laineen vastaavasta.
Näytelmän melankolinen yleisilme tiivistyy näyttämölle heijastetuissa Helsingin kaupunginmuseon Helsinki-kuvissa. Mustavalkoiset katunäkymät tuon ajan ihmisineen ja niihin yhdistetty haikea musiikki on kuin kunnioittavat jäähyväiset menneelle ajalle. Haikeutta ei poista edes raivokas ilonpito.
Voi olla, että näytelmä Missä kuljimme kerran ei anna mahdollisuutta eläytyä henkilöiden maailmaan ja tunteisiin yhtä hyvin kuin Westön kirja. Näytelmässä on valtavasti tapahtumia ja ne tuntuvat vyöryvän ylitse vauhdilla. Kari Heiskanen on onnistunut sitomaan paljouden vakuuttavasti. Hetkeksikään ei katsojan mielenkiinto herpaannu ja vaikka tuntuu, että tässä on liikaa, silti haluaa lisää.
Episodit nousevat kokoisikseen Katariina Kirjavaisen pelkistetyssä lavastuksessa, ja kun musiikissa hehkutetaan Merikannolla ja Aleksis Kivellä, kohoaa tunnelma suorastaan isänmaallisiin mittoihin. Lopun riipaiseva kohtaus, missä Eccu turhaan yrittää saada kontaktia poikaansa palauttaa yksittäisen ihmisen tasolle.
Syiden ja seurausten päättely jää myöhemmäksi, ja paljon pohdittavaa jääkin: kokonaisen aikakauden verran.