Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Missä kuljimme kerran

Terttu-Elina Kalaja – Karjala – 24.04.2008

Merkityksellisiä havaintoja

Kun Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran ilmestyi syksyllä 2006, oli varmaa, että se jää heti syntyessään suomalaiseen kirjallisuudenhistoriaan. Kun Helsingin Kaupunginteatteri kertoi romaanista dramatisoitavasta näytelmästä, vähän pelotti.

Ja pelotti vähän vielä ennen ensi-iltaakin. Pala oli valtava, ei mikään hiukopala. Tätä palaa olivat pureskelleet ohjaaja Kari Heiskanen ja työryhmä, johon kuuluu 23 näyttelijää ja muusikkoa sekä puolen sataa henkilöä taustaryhmänä.

Kolmituntinen Missä kuljimme kerran -näytelmä käy taitavasti leikattuina näyttämökuvina 1900-luvun alun vuosia itsenäistymisen ja verisen sisällissodan kautta iloiseen 30-lukuun. Pääkaupungin ja lähiseudun yhteiskunnalliset kerrostumat ja aatteet mitataan pahimmillaan kiväärin piippua myöten.

Henkilötasolla katsotaan sosiaalisesta taustasta riippumattomiin ratkaisuihin: varakkaan kodin Eccu Widingin (Eero Aho) ja työläisnuorukaisen Allu Kajanderin (Niko Saarela) ajautuminen uhriksi on lähtökohdiltaan samanlainen: kumpikin jää vaille tasapainoista vanhempien rakkautta. Niko Saarelan suuhun istuu Sörkan puolen Allun slangi. Näytelmän loppukohtaus Ahon tulkitseman Eccu Widingin osasta yksilöiden historiassa on visuaalisesti sekä tarinan koostavana toteutuksena yksinkertaisesti surullisen kaunis.

Kari Heiskasen ratkaisu Ivan Grandellin (Pekka Valkeejärvi) käyttämisestä siellä täällä tarinan kertojana ryhdistää kokonaisuutta mutta ei kahlitse sitä romaanin kuvitukseksi.
Tästä kuuluu tietysti suuri ansio roolissaan Valkeejärvelle, joka välittää Grandellin tajun tuhosta ja toivosta ilmiömäisen hienosti.

Aarno Sulkasen yksi rooli luo mielleyhtymiä Pohjantähteen, mikä sinänsä on marginaalisti kiinnostava vuoropuhelu Laineen elokuvaohjauksen kanssa. Fiktion jatkumo näyttelijätyön kautta on vain ansio.

Tasavahva naisten joukko ei erotu vastaavasti kuin miehisten elämäkertojen tulkitsijat. Lucie Lilliehjelm on rohkea poikatyttö, mutta käyttäessään enemmänkin kovaa aksenttia Vuokko Hovatta ei yllä aivan niin sensuelliin vaikutelmaan Luciesta, kuin ainakin romaani antaa ymmärtää. Ursula Salo puolestaan napottaa Mandi Salinin saappaissa vailla pienintäkään epäilyä positiivisesta elämän realismista.

Katariina Kirjavaisen lavastus on pelkistetty mutta riittävä. Mikko Ijäkse n ja Eradj Nazimovin valo- ja äänisuunnittelu on täsmätyötä. Näissä on vankka kehys, jossa toimii ohjaajan halu antaa tilaa näyttelijätyölle. Myös musiikki jos mikä on aikansa ilmiö. Tämä näytelmä ei siinä säästele, mistä kiitos muun muassa saksofonisti Larry Pricelle.

Missä kuljimme kerran on hyvää kotimaista teatteria alusta loppuun. Sen aihepiiri on ajankohtainen historian merkkivuosien sekä jokapäiväisesti vellovien ihmissuhdetarinoidensa vuoksi. Näitä tarinoita kerrotaan kaupungeissamme yhä uudelleen, mutta Kari Heiskasen dramaturgin ja ohjaajan taidoilla niistä on rakentunut vaikuttava katkelma Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle. Kerroksellisuus ja samastumisen mahdollisuus ovat näytelmän jännitteisiä vaatimuksia, joiden syke on tässä kohdallaan.

Hieman omituista oli astua pimeään iltaan, katsoa Töölönlahteen heijastuvia kaupungin valoja. – Huhtikuinen Helsinki 2008.