Arvio: Missä kuljimme kerran
Hieno näytelmä sisällissodan arpeuttamista yksilöistä Helsingissä
KUN POLIITTISESTA TULEE HENKILÖKOHTAISTA
Kjell Westön romaaniin perustuva Kaupunginteatterin Missä kuljimme kerran–näytelmä kuvaa paitsi Helsinkiä, myös sisällissodan jännitteitä sekä tavallisten ihmisten kohtaloita näiden jännitteiden uhreina, pyöveleinä ja pelinappuloina. Näytelmän on dramatisoinut ja ohjannut Kari Heiskanen.
Westön Finlandia-palkittu romaani pursuilee henkilöitä, tapahtumia ja juonenkäänteitä, ja sen sovittaminen kolmen tunnin pituiseksi näytelmäksi on ollut varsinainen urakka. Heiskanen on onnistunut siinä hyvin, ja lopputuloksena on kollaasinomainen kertomus kasvavasta kaupungista ja ihmisistä maailmantapahtumien pyörteissä.
Aluksi katsojaa hieman häiritsee se, ettei näytelmänhenkilöiden valintoja motivoida tarpeeksi. Se ei kuitenkaan ole tarkoituskaan, vaan roolihahmot ja tapahtumat näyttäytyvät osana yksilöä suurempaa kokonaisuutta, joskin mukaan on otettu muutama kokonaisuudesta irralliseksikin jäävä kohtaus.
Tilaisuus tekee tappajan
Westö ja Heiskanen kuvaavat taitavasti sisällissotaan johtaneita ristiriitoja kansaosien välillä ja niiden jatkumoa vuosikymmeneltä toiselle. Sekä punaiset että valkoiset tekevät näytelmässä järjettömiä väkivallantekoja. Tilaisuus tekee varkaan – ja joistakin ihmisistä aatesuuntaan katsomatta myös verenhimoisen tappajan. Molemmin puolin taistelun melskeen turvin kostetaan myös henkilökohtaisia kaunoja.
Jokaisen on valittava näytelmässä puolensa, joka tosin määräytyy usein sen mukaan, mihin on syntynyt. Näytelmän pasifisti ja toisinajattelija Ivar Grandell (Pekka Valkeejärvi) haluaa pysytellä maailmanpalon ulkopuolella, mutta rauhanaate koituu lopulta Grandellin kohtaloksi.
Näytelmän todellinen paha poika on kylmä ja kova Cedi Lilliehjelm (Pekka Huotari), joka kenttäoikeudessa määrää isättömien lasten äitejä ja vanhuksia surutta ammuttavaksi ”rikoksista yhteiskuntaa vastaan”.
Näytelmän ohjelmavihkoon on koottu kattavasti tilastotietoja ja historiallista faktaa punaisten ja valkoisten terroriteoista ja näytelmässä kuvattujen tapahtumien taustoista.
Rintamalinjat sodassa ja rakkaudessa
Näytelmän aikalinja päättyy 60-luvulle, mutta osapuolien väliset jännitteet kaikuvat suomalaisessa kulttuurissa yhä. Yhteiskunnalliset ristiriidat tulevat näkyviksi yksilöiden välisissä suhteissa, poliittisesta tulee henkilökohtaista. Työläiskorttelista nousseen jalkapallotähti Allun (Niko Saarela) ja porvaristyttö Lucyn (Vuokko Hovatta) välinen suhde alkaa intohimosta, mutta päättyy luokkaristiriidoista kumpuaviin, perustanlaatuisiin katsomuseroihin.
Naiset ovat saaneet jo vuonna 1908 eduskunnassa läpi aloitteen naisten avioliittoiän nostamisesta 15 vuodesta 17 vuoteen ja sukupuolielämän aloittamisiän muuttamisen 12-vuotiaasta 15 vuoteen.
Naisen roolin kahleista itsensä porvaristaustansa turvin vapauttanut Lucy etsii ystävättärensä kanssa kolmatta sukupuolta
Porvaristyttö ei ymmärrä, missä kurjuudessa työläiskortteleissa eletään, eikä ole kiinnostunut politiikasta tai maailman tapahtumista. Hän haluaa kuitenkin auttaa, mikä on ylpeän Allun mielestä armopalojen jakamista. Allun mielestä porvaristyttö ei tiedä kärsimyksestä mitään, ei vaikka tämän perheenjäsen on kuollut espanjantautiin ja talon pehtori on ammuttu tytön silmien eteen.
Työläiskortteleissa kärsitään tuberkuloosista ja nälästä. Sisällissota jätti 20 000 orpoa ja suurin osa heistä oli punaisten puolella taistelleiden lapsia. Sota on yksilölle tragedia, jossa ei ole voittajia.
Sitten 2000-luvun vaihteen ja globasaation länsimainen ihminen saa tuntea kolmannen maailman köyhyyden edessä samaa avuttomuutta kuin Lucy tuntee työläisten kärsimysten edessä.
Ja missä kuljimme viimein?
Kerrontaa höystetään komeilla mustavalkokuvilla Helsingistä ja sen asukkaista. Helsinki on vahvasti kahtiajakautunut kaupunki, jonka rajapyykkinä on Pitkäsilta. Porvariston kolistellessa raitiovaunulla Kulosaareen Sörnäisten pikkupojat heittelevät Westön romaanissa vaunua kivillä.
Nuoriso kokoontuu Esplanadinpuistossa, juhlat jatkuvat kieltolain aikanakin aamuun asti ja viinaa juodaan suoraan ämpäristä. Jazz ja uudet tanssityylit villitsevät nuorisoa, tanssijoiden strutsinsulat heiluvat kabaree-esityksissä.
Näytelmä on samalla haikea kertomus nuoruuden uhosta ja suurista odotuksista, ja siitä miten niille käy maailmantapahtumien ja kohtalonpyörien ikeen alla. Lucy toteaa loppupuolella näytelmää, että elämä antoi hänelle vain 19 hatturasiaa.
Ympyrät sulkeutuvat, onnenlahjat ja onnettomuudet siirtyvät isältä pojalle. Isänsä Jalin (Seppo Maijal) viehtymystä lumisten puiden kuvaamiseen nuorena miehenä halveksinut Eccu Widing (Eero Aho) päätyy monien vaiheiden jälkeen kuvaamaan lunta ja talvea meren jäälle.