Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Ivanov

Kirsikka Moring – Helsingin Sanomat – 08.03.2008

ANTON TŠEHOVIN VAHAKABINETISSA KIEHUU

Unkarilainen ohjaajamestari Tamás Ascher käänsi Ivanovin uuteen asentoon

Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistossa tämä esitys on kirkas helmi, klassikko, muttei klassinen. Päinvastoin, unkarilaisen
Tamás Ascherin vierailuohjaus
Anton Tšehovin
Ivanovista pyyhkii Tšehov-tradition kliseet suurella luudalla. Puhdasta tulee.

Näemme komiikkaan saakka repeävän, hyytävän rujon ja suoran ihmissuhdenäytelmän. Se näytellään ilman pitsin pitsiä, lasiverantaa tai maalaisaatelin nostalgista rappiota. Flyygelikin on pahasti epävireessä.


Pöllö ei huuda Keski-Venäjän taigalla vaan ihmisten päässä. Ivanovin tilan puutarha on muuttunut
Zsolt Khellin lavastuksessa kellertävän nujertavaksi ja kuluneeksi virastoksi. Hetken jopa ajattelin sen etäisesti muistuttavan Kaupunginteatterin aulaa.

Auringon sijaan katosta roikkuvat kelmeät loisteputket. Pinoon kasatut kalusteet ovat kuin kirpputorin nurkasta ja edustavat pukujen ja kampausten tavoin 1900-luvun eri vuosikymmeniä. Taitava valo- ja äänityö lisää kuolleen maailman vahamaisuutta.

Näytelmän vero- ja hallintovirkamiehillä, köyhtyneellä kreivillä tai maalaislääkärillä on syytäkin ahdistua. Tässä ympäristössä on hengitysvaikeuksia muillakin kuin keuhkotautiin kuolevalla Annalla. Elämässä ei ole suuntaa, eikä rakkaudessa kauneutta.


He ovat liikaihmisiä, ylimääräisiä omassa ja toistensa elämässä. Ohjaus piirtää näytelmälle hyvin terävät ja tarkat ääriviivat. Esitys purkaa henkilöiden riippuvuussuhteet groteskiksi piirileikiksi, jossa miehen ja naisen suhde alkaa muistuttaa enemmänkin
August Strindbergin parisuhdekatkeruutta kuin yleensä empaattisena luettua Tšehovia.

Ohjaus on niin kirkkaasti ajateltu ja viipaloitu, että kohtaukset pystyvät siirtymään täydestä naurusta tunnekylmään kyynisyyteen menettämättä logiikkaansa! Miljöö antaa tukensa kauhun ja rumuuden estetiikalle, joka on tahmautunut myös ihmisen mieleen.

Kirjailijan varhaisiin näytelmiin kuuluvan
Ivanovin nimihenkilö kantaa jo piirteitä myöhemmistä Vanja-enoista. Hän on monta astetta mustavalkeampi ja häijympi, tässä tulkinnassa.

Rauno Ahonen on hirvittävä Ivanov, nietzscheläisen synkkä, yhtä aikaa itsesäälinen ja tunnekuollut. Ahonen tulkitsee komean kaaren kuolevan vaimonsa hylkäävästä nihilististä itsensä kuolemaan ajavaksi katujaksi. Häävalmistelut ja kuolema koskettavat samassa näyttämökuvassa.


Vierailijan henkilöohjaus on muutenkin tehnyt ihmeitä.
Tom Wentzelin hörhö kreivi,
Pertti Sveholmin raharikas niljake,
Jonna Järnefelt kalvakka hylätty vaimo tai
Pihla Penttisen ripeäotteinen nykynuori ovat yhteensä herkullinen otos. Koko ensemble on kuin risaiseen perhekuvaan koottu joukkio pähkähulluja ja avuttomia ihmisiä. Hilpeän symbolisesti olennaiseen osuu
Matti Rasila eri ovista sisään rynnivänä palvelijana, jonka hopeatarjottimella mikään ei pysy pystyssä.

Ohjaajan sovitus puhdistaa tekstin tunnevirtaa. Sääliä kerjäävät ruikutukset on minimoitu, eikä Ivanov lopuksi ammu itseään. Hän tukehtuu vääriin valintoihinsa ja itseensä.

Olemme hyvin lähellä, suorastaan keskellä Tšehovin erityiskykyä kirjoittaa tragediaa ja nimetä se komediaksi.