Arvio: Ivanov
SUOMALAINEN ”IVANOV” JOUTUI SATIMEEN
Maly-teatteri ja Helsingin Kaupunginteatteri ovat jo pitkään olleet kiinteässä yhteydessä, sillä taiteellisten mieltymysten suhteen ne ovat ”samaa sukua”.
Ennen kaikkea nämä molemmat kollektiivit ovat kiinnostuneita klassikoista ja toiseksi kummassakin pidetään korkeata näyttelijätaidon tasoa eräänä kulttuuriperinnön keskeisistä saavutuksista. Siksi äskeinen Malyn vierailunäytös Helsingissä Tshehovin ”Lokin” kanssa sai katsojien suursuosion ja Helsingin kaupunginteatterin saapuessa Moskovaan Tshehovin ”Ivanovin” kanssa kokoontui pääkaupungin koko ”kerma” katsomaan, miten suomalaiset tulkitsevat erästä Anton Tshehovin arvoituksellisimmista näytelmistä tämän 150-vuotispäivänä.
Tamás Ascher on jo ohjannut ”Ivanovin” kotonaan Budapestissä ja hän sai vuonna 2008 ”Kultaisen naamion” palkinnon parhaasta ulkomaisesta esityksestä. Joten suomalainen esitys toistaa ohjaajan entistä pohjapiirrosta, mutta sen soinnahdus on uusi, Itämeren mentaliteetin sävyttämä Ascher siirtää toiminnan 1980-luvulle, missä kaikkea leimaa sammaloituneisuus, väistämätön ikävä, jota ei saa pois millään ilonpidolla. Turhaan ei ohjaaja ole valinnut päätapahtumapaikaksi Lebedevien kartanoa, jonka vastaanotolle koko paikkakunta haluaa päästä, siinä joukossa myös yhteisön torjuma Ivanov, mutta täällä hallitsee sellainen matalamielisyys, sellainen kateus ja tyhjyys, että jokainen heidän lausumansa sana sulaa ajatuksettomuuden tyhjiöön. Ällistyttävällä psykologisella tarkkuudella ohjaaja rakentaa Ivanovin suhteet ihmisiin, joita tämä halveksii eikä samalla pysty selviämään ilman heitä, koska kartano on rappiolla, rahaa ei ole ja velat pitää maksaa. Rauno Ahonen esittää ihmistä, joka on joutunut satimeen, mikä ei periaatteessa riipu ajankohdasta, tänään lähes jokainen meistä on samanlaisessa psyykkisessä sielua jäytävässä satimessa.
Mutta Ivanov on ylpeä, omatunto soimaa häntä. Ensi sijassa sairaan vaimon takia, jota hän on lakannut rakastamasta, eikä rikottua maljakkoa saa enää liimattua yhteen, ja mitä tässä voisi… Voi tätä tshehovilaista teemaa: minne rakkaus häipyy ja miten sen paikan täyttää tyhjyys, mutta velvollisuus käskee kantamaan tämän ristin. Venäläisistä näyttelijöistä harva pystyy näyttelemään tämän roolin, kuitenkin uskoo suomalaista Ivanovia, että elämän tarkoitus ei ole kunnianhimon tyydyttämisessä ja mukavassa olemassaolossa, vaan jossakin muussa: uskollisuudessa itselleen ja omille ihanteilleen. Ehkä tämä on liian vahvasti sanottu, mutta tshehovilaisella sankarilla, joka tavallisesti seisoo risteyksessä, omantunnon ja sen lakien mukaan elämisen teema oli keskeinen.
Mitä nyt sitten, käskettekö kaikkien ampua itsensä, kuten Ivanov, sanoo kiihtynyt katsoja, joka ei saakaan onnellista loppua, jossa leskimies avioituu nuoreen Sashenkan kanssa? Käytännön ihmisen näkökulmasta tämä on nonsensea. Eikä kristillisyydenkään lakien mukaan ihmisellä ole oikeutta riistää henkeä itseltään, mutta Tshehov tiesi lääkärinammattinsa ansiosta tarkkaan, että kun potilas on menettänyt elämänhalunsa eikä usko enää mihinkään, niin mitkään lääkkeet eivät auttaneet häntä. Siten unkarilainen ohjaaja lukee yhdessä suomalaisten näyttelijöiden kanssa Anton Pavlovitshin näytelmän nykydraamana tarpeettomasta ihmisestä, joka elää kunnian lakien mukaan kunniattomassa yhteisössä.
(suom. Jukka Mallinen)