Arvio: no-no
Kvarnströmin no-no vavahduttaa uusioversionakin
Näin Kenneth Kvarnströmin Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmälle tekemän ensimmäisen no-non 12 vuotta sitten. Se oli hänen kaksivuotisen tanssiryhmän johtajakautensa avausteos ja jo siksi ennakkoon mielenkiintoinen.
Nyt no-no tulee uudelleen ja jälleen eräänlaisena avausteoksena. Kvarnström lopetti vuoden vaihteessa nelivuotisen kautensa Tukholman Dansens Husin johtajana ja no-no on hänen ensimmäinen koreografinen työnsä sen jälkeen. Se on hänen sanojensa mukaan myös ainoa hänen teoksistaan, jonka hän halusi tehdä uudelleen.
Kyse ei kuitenkaan ole aivan täsmälleen entisen teoksen rekonstruoinnista. Alkuperäisessä versiossa oli seitsemän tanssijaa, nyt heitä on kymmenen. Myös koreografiaan Kvarnström on tehnyt jonkin verran lisäyksiä. Sisältö, liikekieli, aihepiiri ja kokonaisuus ovat kuitenkin samat.
Ajankulu jopa eduksi
Heti kärkeen on sanottava, ettei aika ainakaan ole mitätöinyt mitään teoksesta. Pikemminkin päinvastoin. Jos esityksen islamilaisuudessa ja arabialaisessa musiikissa aikanaan korostui ennen kaikkea mystisyys ja tuntemattoman salaperäinen kauneus, niin nyt kokemuksellinen näkökulma on riipaisevampi sekä ihmisiä ja heidän välistään helposti haavoittuvaa, mutta äärimmäisen tärkeää kontaktia painottava.
Esitys alkaa lähes pimeällä näyttämöllä hitaasti kuin veden alla soljuvilla liikkeillä, räjähtää sitten valokiilojen halkomaan energisyyteen ja huipentuu lopun kiihkeään afrikkalaissävyiseen rituaaliin, jonka rytmi ja vauhti venyttävät tanssijoiden fyysisen kestävyyden äärimmilleen.
Vaikka no-no on sinänsä abstrakti liikkeeseen perustuva teos, on siinä paljon puhuttelevuutta. Kahden ihmisen välinen läheisyys ja kosketus vaikuttavat sähköiskun tavoin, eikä joidenkin jaksojen liikekieltä, eikä varsinkaan mustapukuisen Inka Tiitisen soolon sisäänpäin käpertynyttä tuskaa, voi katsoa ajatusten kulkeutumatta sotaan ja sen aiheuttamiin menetyksiin.
Kvarnströmin tapaan teos on myös hyvin esteettinen, liikkeellisesti upeasti hengittävä, tarkka ja viimeistelty.
Pinnistämätöntä tanssimista
Kymmenestä tanssijasta Unto Nuora ja Kai Lähdesmäki olivat mukana myös ensimmäisessä versiossa. Sekä he että koko muu ryhmä tanssivat upeasti. Liikkeissä on ilmaa ja tunnetta ja tanssi on hallittua ilman minkäänlaista pinnistämistä.
Jens Sethzmanin lavastuksen ja valojen sekä Sari Salmelan pukujen mustavalkoisuus on yhtä aikaa ankaraa ja pehmeää sekä yksinkertaisuudessaan hyvin monikerroksista.
No-no ei muutenkaan ole yksiselitteinen teos, vaan sallii hyvinkin moneen suuntaan liikkuvan tulkinnan. Se on yhtä aikaa sekä ajaton että tiukasti nykyhetkessä. Varsinainen klassikkoteos siis.