Arvio: Juoruja
Ei meillä juoruta,
mutta mihinkä sitä korvansa laittaisi!
Juorulla ja juoruilulla on sekä negatiivinen että vahvasti positiivisviritteinen kaiku. Ensin mainittu asenne on tietysti yhteydessä käytöstapoihin, jälkimmäinen tiedonhaluun ja -välittämiseen. Uteliaisuus on käynnistimenä molemmissa.
Mediaa saatetaan moittia juorujen levittämisestä tai pikemminkin siitä, että lukija ei aina voi olla varma, millä nimikkeellä kulloinkin mennään.
Helsingin Kaupunginteatteri sen sijaan julistaa avoimesti, että nyt pöyhitään juoruja. Siispä rohkeasti sisään teatteritaloon. Ties keitä muitakin siellä näkee. Ensi-illassa ainakin pääministerin seurueineen.
Kyseinen amerikkalaisen Neil Simonin farssi on jo maailmalla testattu ja takuuvarmaksi naurattajaksi todettu. Kun Helsingin esityksen ohjaajana on kirjailijan kaima eli Neil Hardwick, yleisö osaa jo odottaa melkoista ilotulitusta.
Juoruja on ”niin pal hauska” ja tempo niin nopea, että loput hekottamiset on säästettävä kotiin, kun ei kaikkea ehdi. Silmämeikkiä en suosittele näihin bileisiin, jollei ole kysymyksessä tosi ison naurun pyrskimisen kestävä väri.
Tiivistettynä juoni on se, että kymmenvuotishääpäivää juhlistamaan kutsutut ystäväpariskunnat saavat junailla koko illanvieton omiin nimiin, koska isäntäväki leikkii itsensä hävittämistemppua; herra ei suostu poistumaan yläkerrasta ja rouva näyttää lähteneen talosta kokonaan.
Vieraat keksivät selityksiä moiselle yllätykselle, ja tukea otetaan juoruista. Kuka mitäkin on kuullut, kuka suojelee ketäkin, ja ehkäpä oletettuun välirikkoon on asianosaisia myös paikalla. Talosta on sitä paitsi kuultu pari laukausta, ja vaikkeivät seuraukset siltä osin ole kestämättömiä, ei kukaan halua tulla yhdistetyksi skandaaliin. Poliisi on pidettävä loitolla.
Arvatenkin kyse on isokenkäisistä ja julkkiksista: juristeista, senaattoriehdokkaista, psykoterapeuteista ja tv-kokeista, joiden omatkin parisuhteet saattavat olla retuperällä. Soppa syntyykin sen salaamisesta, mitä on tapahtunut ja sen mitä oletetaan tapahtuneen.
Näyttelijäin on taivuttava nopeaan ilmaisuun, ilme- ja elekielen sekä replikoinnin eksaktiin rytmitykseen. Roolimiehitys vastaa huutoihin. Jari Pehkonen briljeeraa, koomikko tekee nautinnollisesti osansa Lennynä, katsoja on vahvasti tämän roolihahmon puolella – mikä selviytyjä!
Sari Siikander ja Risto Kaskilahti ovat niin ikään elementissään, Mikko Kivinen tuskailee ja junailee itsensä katsojien sydämiin ja Pertti Sveholm ”luistelee” pesunkestävän poliitikon tavoin itsensä kuiville onnettomistakin asemista.
Miina Turusella samoin kuin Pia Runnakolla ja Niina Nurmisella on tekstilähtöisesti liian tarkoin määritellyt seurapiirirouvien kliseiset roolit, mutta ytyä he puhaltavat niihin jokainen. Janne Renvallin suunnittelemat fantasiaa säästelemättömät puvut sekä tekevät tilaa että rajaavat kerrontaa harkitusti. Pukujen kantaminen ansaitsee erityiskiitoksen, ja tällöin on ehdottomasti mainittava myös ”kansikuvatyttö” Siikander.
Pekka Huotarin tehtävänä on poliisina palauttaa porukka maan pinnalle, pitää realismin puolta. Vastakohta-asetelma on onnistunut.
Henri Kapulaisen suomennos on sujuva ja kekseliäs, mutta yhden miinuksen väärti. Löytyy varmasti jokin muukin variaatio päivittelyyn kuin ”Voi, Jeesus”. Monta kertaa saman illan aikana toistettuna se menettää taatusti voimansa. Ja ainakin osa suomalaista yleisöä kokee sen arvojaan loukkaavana.