Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kaiku, nuoli ja ketju

Auli Räsänen – Helsingin Sanomat – 11.08.2008

Huutoa, kauhua ja horkkaa


Ikuyo Kuroda tuo nykytanssiin absurdeja butoelementtejä



Helsinki Dance Companyn vieraileva koreografi Ikuyo Kuroda on tyypilliseen japanilaiseen tapaan monta esiintymistekniikkaa hallitseva nykykoreografi.


Kyse ei kuitenkaan ole vain tanssitekniikoista – joista niistäkin Kuroda osaa hyvin ammentaa vaihtelevaan näyttämötyyliinsä – vaan yllättävän suvereenista näyttämökeinojen hallinnasta, jota 32-vuotias koreografi teoksessaan osoittaa.


Minua hiukan huvittaa aina, kun japanilaiset anteeksi pyytäen selittävät, että nykytanssi on heillä vasta alkuvaiheessaan.


Nykytanssin takana on nimittäin vahva ja edelleen hämmästyttävän elävä ja kiehtova teatterihistoria kabuki- ja nõ-teattereineen, joista japanilainen nykytanssi ammentaa. Buto on aivan perusteettomasti julistettu kuopatuksi jo monta kertaa – buto elää ja voi hyvin.


Kurodan uudessa teoksessa hiukan absurdit butoelementit, joita kummitushahmo parhaiten edustaa, yhdistyivät saumatta baletin ja nykytanssin aiheisiin.


Ikuyo Kurodan Kaiku, nuoli ja ketju ilmaisee jo nimessään teoksen repetitiivisen rakenteen, jossa jaksot kertautuvat ja toistuvat vain hiukan muunneltuina. Koreografista teosta ei hallitse niinkään tanssiliike vaan huuto, hysteria, valitus, kehon horkka ja tärinä.


Läpitunkeva huuto toistuu määrätyin väliajoin, Sofia Hillin valittava Give it back, please sinnikkäästi, kunnes ääni vaipuu hiljaisuuteen, kun muut aiheet tunkevat esiin.


Teoksen äänimaailman hurjinta antia edustavat muutaman kerran toistuvat vahvat räjähdysäänet. Miten sattuikaan, suora lähetys Etelä-Ossetiasta?


Teoksen äänimaailma on melkeinpä hurjempi kuin liikemaailma.
Mutta tanssijoiden joukossa on yksi pelottava henkilö, Kai Lähdesmäen mestarillisesti esittämä kummitusmainen hahmo. Diabolinen mies, joka hymyilee mielipuolisesti ja roikottaa kieltään rivosti, on Batman-elokuvien jokerit mieleen tuova virnistelevä perkele.


Näyttämöilmaisussa on vahvoja linkkejä vanhaan, ennen kaikkea 50-luvun japanilaiseen elokuvaan, jota ihailen, ja josta muistan samankaltaisia tilanteita hiljaisuudesta räjähdyksen kaltaisiin vyörytyksiin, pidättyvyydestä täyteen hulinaan.


Jiro Matsumoton musiikki pysyttelee paljolti sivussa, mutta hän on säveltänyt muutamia tunnelmallisia jaksoja ja lauluja. Kimmo Karjusen valaisema näyttämö on tummasävyinen, kuten itse teoksenkin mentaalinen maisema.


Tanssijoiden horkkailmaisu oli meillä Suomessa takavuosina niin perin pohjin esillä, ettei horkkakohtausten lievästi kyllästyttävää déjà vu -tunnetta voi välttää.


Lähdesmäki ja Hilli saavat kantaa esityksen keskeiset tehtävät, ja hyvin he ne tekevätkin.


Hillin epäkiitollisena tehtävänä on loputtomasti anella takaisin jotakin (kukkaa? rakkautta? elämää?), jonka hän tuntee kadottaneensa. Alussa iloisesti hypähtelevä nuori nainen hautautuu esityksen myötä frustraatioon ja murheeseen.


Hänellä on kyky tuoda kokemansa asia esille perin pohjin, hennon vartalonsa jokaista luuta ja lihasta myöten.


Muita Kurodan teoksen myötäeläjiä ovat Jenni-Elina Lehto, Inka Tiitinen, Valtteri Raekallio ja Mikko Lampinen. Kullakin on kymppihetkensä, Inka Tiitisen tunnepitoinen laulu kuuluu muistettavimpiin. Ja ryhmällä on namihetkensäkin, tanssinumero kukista kootuissa bikineissä.