Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kiertopalkinto

Eeva Kemppi – Turun Sanomat – 04.09.2008

Sä järjen veit ja minusta orjan teit


Helsingin kaupunginteatterin Studio Elsassa tuuletetaan syyskuun ajan mustasukkaisuutta ja parisuhdemarkkinoiden kiemuroita raikkaassa kolmen naisen komediassa Kiertopalkinto. Esitys on jo ensi-illassaan toimiva, hiotun ja valmiin oloinen paketti.


Eikä ihme sillä näytelmää esitettiin viime syksynä Lilla Teaternissa samassa asussa, mutta ruotsin kielellä nimellä Svartsjuka. Esitys ei kuitenkaan tunnu vanhan toistolta, vaan Kiertopalkinto maistuu tuoreelta ja elävältä.


Saksalais-argentiinalaisen Esther Vilarin näytelmä kantaesitettiin Pariisissa vuonna 2001 ja siitä lähtien sitä on esitetty ahkerasti ympäri Eurooppaa. Vilar suututti monet feministit miehen asemaa ja naisen (seksuaalista) valtaa provokatiivisesti käsittelevillä teoksillaan 1970-luvulla. Näytelmässään hän onnistuu käsittelemään loputtomasti kaluttuja aiheita hauskasti ja oivaltavasti.


Faksien sota


Kiertopalkinto on hyvin kirjoitettu ja napakka kokonaisuus. Kolme eri-ikäistä ja eri luontoista naista asuvat samassa pilvenpiirtäjässä. 600 hengen taloyhtiössä ei tutustu toisiinsa kuin sattumalta, mutta kaikki onnistuvat kuitenkin rakastumaan samaan mieheen. Yhden aviomiestä ja toisten rakastajaa, Laszloa ei esityksessä nähdä, vaikka kaikki miehen ympärillä pyöriikin.


Naiset eivät kohtaa toisiaan vaan kommunikoivat faksien välityksellä. Teksti koostuu monologeista, jotka lomittuvat toisiinsa ja synnyttävät nokkelaa ja tulenkatkuiseksi äityvää dialogia. Ohjaaja Raila Leppäkoski rytmittää esityksen taidokkaasti. Samanaikaisesti lavalla olevien naisten välille syntyy monen sävyistä ja tasoista vuorovaikutusta.


Laszlon vaimo Helen, Leena Uotilan herkullisesti esittämä 55-vuotias juristi, saa maistaa mustasukkaisuutta kun 15 vuotta nuorempi arkkitehti Yana (Jonna Järnefelt ) nappaa tämän miehen.


Näiden naisten keskinäisestä kamppailusta ja hulluuteen ja kieroihin tekoihin asti vievästä mustasukkaisuudesta nousevat esityksen hersyvimmät kohtaukset.


Mutta kierto ei lopu siihen, sillä mukaan leikkiin astuu 25-vuotias mielenrauhaa joogasta ja buddhalaisuudesta hakeva Iiris (Cecilia Paul). Indologian opiskelijankin maailmoja syleilevä rauha järkkyy, kun mustasukkaisuus ryömii kuvaan mukaan.


Naiset näyttelevät kerrassaan upeasti. Rooleissa on samalla taidokasta tarkkuutta ja ilmavuutta, herkkyyttä unohtamatta.


Näyttelijät päästävät katsojat lähelle jokaisella tuttuja aiheita. Välillä tuntuu, että naiset nauravat kipeille, mutta koomisessa valossa esitetyille kohtaloille yhdessä yleisön kanssa.


Tuore rakkaus on ihanaa ja mustasukkaisuus raastavaa, mutta siinäkin on oma viehätyksensä ja koukkunsa.


Miehen metsästyksen ympärillä pyörivä juoni ei sinänsä yllätä, mutta jännitteet säilyvät ja esitystä pysyy lennossa alusta loppuun saakka.


Esityksen muoto on pelkistetty ja tiivis. Samaa selkeän pelkistettyä linjaa noudattaa myös puvustus ja lavastus. Iiro Rantalan piano rytmittää kohtausten vaihtoja osuvasti ja hauskasti.