Arvio: Kiertopalkinto
Jokainen karhuko
kellistettävissä
Isot tunteet ovat usein sivusta katsoen varsin koomisia, rakkaus ja viha, intohimo ja mustasukkaisuus, kateus, jopa surukin paisuteltuna. Keskiössä ollen ei tietenkään naurata, jälkeenpäin voi sekä huvittaa että hävettää. Kirjailija ja sosiologi Esther Vilar ottaa Kiertopalkinnossa mustasukkaisuusproblematiikasta niin tukevan otteen, että käy kuin painimatolla joskus, vyöryttämällä hartiat mattoon.
Ja niin päinhän se Vilarin mielestä menee, että naiset riistävät miehiä. Väite ei ole tietysti mitään, ennen kuin se on todeksi osoitettu. Mutta älkää epäilkö yhtään, kyllä viisas tarina huolehtii siitä, että näyttöä löytyy.
Raila Leppäkosken ohjaus ei jätä yhtään löysää. Hänen trionsa on viritetty yhtä terävään kuin paljastavaan komiikkaan. Mustasukkaisuutta nämä fiksut akateemisesti sivistyneet naiset potevat kaikki, vuorollaan. Uskottavasti, samantyyppisin joskin eriasteisin oirein. Kiukusta raivoon, ensi järkytyksestä mustimpaan masennukseen ja itsesääliin. Ja koska kyseessä on sama mies rakkauden/ omistuksenhalun kohteena, taistelussa käytetään myös ota-kiinni-mistä-saat -tekniikkaa eli loukataan tai kiristetään sumeilematta.
Mutta ainahan viholliset voivat myös juonia ja liittoutua. Silloin vastapuoli, siis tässä tapauksessa se pörrääjä, alkaa olla heikoilla.
Näytelmä on rakennettu niin, että ajatustenvaihto ei tapahdu suoraan, vaan Helen, Yana ja Iiris ovat faksitse yhteydessä keskenään. Henkilöt ovat kuitenkin kaksin tai kolmin näyttämöllä samanaikaisesti, jolloin replikointi käy dialogista. Tämä toteutuu taitavasti, kerronnan takkuilematta.
Helenin, ykköspetetyn aviovaimon roolissa on Leena Uotila, nuorempaan päin mentäessä tulee vastaan Jonna Järnefelt, ja untuvikkona, opiskelijatyttönä nähdään Cecilia Paul.
Uotila on erinomainen komedienne eikä petä nytkään. Hän ampuu sanottavansa nasevasti ja maustaa ilmaisuaan milloin tyrmistyksellä, milloin ironialla tai huvittuneisuudella. Itsestään selvästi
hän on tarinan hallitsevin hahmo.
Järnefelt yllättää tekemällä tosi vivahteikkaan, laajalla tunneskaalalla liikkuvan – ajoittain jopa hullunhauskan – roolityön. Hän myös näyttää selkeimmin sen, mitä ihmiselle ulkoisesti tapahtuu, kun mieli on maassa, miten hän vetää jalkoja perässään, miten riiputtaa päätään ja vähät välittää pukeutumisestaan.
Valon ja ilon filosofialla pitkälle selviävä joogaopettaja Iiris on Cecilia Paulin tulkitsemana tuore ja kiintoisa tuttavuus. Näyttelijä ilmentää pienieleisesti ja vetoavasti nuoren naisen naiiviuden ja suvaitsevan maailmankatsomuksen, jota riittää vain niin pitkälle kun epäoikeudenmukaisuus kolahtaa omaan nilkkaan.
Kieltämättä. Näinkin seksistisesti asiat voi nähdä. Että halun ja hallitsemisen tärkeysjärjestys ei välttämättä ole aina selvä, eikä liioin se, että ne kulkisivat käsi kädessä.