Arvio: Rock´n´Roll
Rokkia ja rakkautta rautaesiripun molemmin puolin
Helsingin Kaupunginteatterin apulaisjohtajaksi Lahdesta siirtyneen Kari Rentolan ohjaus Rock ’n’ Roll sopii mainiosti teatterin linjaan. Tom Stoppardin näytelmä peilaa Euroopan lähihistoriaa viihteellisellä otteella ja keskiössä ovat ihmissuhteet ja yksilöiden kohtalot. Nyt sopii ottaa ohjelmistoon näytelmä, joka saa käyttövoimansa rockista ja tasan 40 vuoden takaa, Euroopan hullusta vuodesta 1968.
Näytelmä on episodeista koostuva kolmituntinen järkäle, joka kuvaa tapahtumia parinkymmenen vuoden ajalta rautaesiripun molemmin puolin, Prahassa ja Cambridgessa. Stoppard tuntee aiheensa. Hän syntyi Tshekkoslovakiassa, mutta on kasvanut ja luonut uransa Englannissa.
Tapahtumat käynnistyvät Neuvostoliiton miehittäessä Tshekkoslovakian. Cambridgessa opiskellut tshekki Jan (Santeri Kinnunen) palaa kotimaahansa ja neuvostopanssareiden tukahdutettua uudistushengen jää sinne muurien murtumiseen saakka.
Tekstiä kunnioittaen
Janin vastaparina näytelmässä on tämän oppi-isä, materialistisen maailmankuvan ja Marxin nimeen vannova Cambridgen professori Max (Kari Heiskanen ), joka käy henkistä taistoa säilyttääkseen uskonsa kommunismiin.
Rock ’n’ Roll käsittelee poliittisia ja historiallisia teemoja, mutta poliittiseen teatteriin sitä ei kannata sotkea.
Historia tarjoaa puitteet tarinalle, ihmiskohtaloille ja rakkaudelle. Näytelmä ei riko eikä paljasta mitään. Vaikka mitään uutta tulkintaa historiasta ei synny, käsitellään teemoja kiinnostavasti ja elävästi. Sanomaksi nousee taistelu passiivisuutta vastaan ja ajattelun puolesta.
Rentola on ohjannut esityksen Stoppardin runsasta, keskusteluja ja teemoja pursuilevaa tekstiä kunnioittaen.
Esityksessä kuullaan kosolti väittelyitä sosialismista, toisinajattelusta, kreikkalaisesta runoudesta, hengestä ja materiasta.
Vapauden riistävä sosialismin todellisuus on paha, mutta osansa kritiikistä saa myös kapitalistinen järjestelmä ja sensuurin salakavalammat tiet.
Monisyiset henkilöt
Esitys on viihdyttävä ja hauska. Rentola pitää hyppäyksin vuodesta toiseen etenevän baletin sujuvasti kasassa. Koko ensemble näyttelee taidolla. Henkilöistä luodaan tarkoilla fyysisillä eleillä tyyppejä, mutta hahmot ovat monta kerrosta pelkkiä kliseitä kiinnostavampia.
Kinnusen esittämä Jan vanhenee, tyytyy ja passivoituu Prahassa. Heiskanen luo uskottavan ja kiehtovan kuvan viimeisestä kommunismista, joka säilyttää skarppiutensa, ei katkeroidu ja löytää rakkautta vielä vanhoilla päivilläänkin.
Heidi Herala on esityksen ehdoton dynamo ja tähti. Hän tekee suoruudessaan riemastuttavaa ja koskettavaa työtä kahdessa roolissaan ensin Maxin syöpää sairastavana, terävänä runouden tutkijana ja myöhemmin heidän tyttärenään Esmenä, joka on jäänyt syrjään omasta elämästään. Viimein Esmellekin tarjoutuu uusi alku.
Puvustus on arkisessa epookissaan toimiva ja humoristinen. Aika kuluu, peruukit vaihtuvat ja muoti muuttuu. Tiilikasoista koostuva lavastus tarjoaa karun yksinkertaiset puitteet tapahtumille.
Tilaa halkoo muuri, johon tapahtumavuodet heijastetaan kohtausten otsikoiksi.
Lopuksi tila aukeaa, kun henkiset ja konkreettiset muurit murtuvat ja rokki raikaa.
Rokkia kuunnellaan ja siitä puhutaan paljon. Musiikki kuljettaa esitystä niin rytmillisesti kuin temaattisestikin.
Janin ihailema tshekkoslovakialainen bändi The Plastic People of The Universe nousi 1970-luvulla vastarinnan symboliksi, tahtomattaan.
Pink Floydista erotetun Syd Barrettin kohtalo nousee symboliksi osattomuudesta ja elämän lipumisesta ohi.