Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Rebecca

Ilkka Kuosmanen – Etelä-Suomen Sanomat – 30.08.2008

KAUNOTAR JA HIRVIÖ + JANE EYRE = REBECCA


Helsingin kaupunginteatteri osaa suurien tunteiden musiikkiteatterin

Daphne du Maurierin Rebeccaa on joskus verrattu Charlotte Brontën Jane Eyreen, eikä aivan syyttä. Vaikka kirjailijat elivät eri vuosisadoilla (Maurier kuoli vasta vuonna 1989), on teosten perusasetelma kovin samankaltainen: vaatimattomista oloista lähtöisin oleva tyttölapsi pääsee emännäksi hulppeaan kartanoon, joka piilottelee seiniensä suojissa synkkää salaisuutta.

Rebecan näyttämösovitus on suhteellisen tuoretta tekoa: kantaesitys oli Wienissä vuonna 2006. Suomeen sen on tuonut ensimmäisenä Helsingin kaupunginteatteri, suomalaisten viihdeteatterien kiistaton ykkönen.

Kurt Nuotion ohjaama musikaali alkaa helakan ruusunpunaisena, mutta saa vanhetessaan yhä synkempiä sävyjä. Kaikkiaan kyseessä on kitkattomasti eteenpäin rullaava spektaakkeli, joka tiivistyy miellyttävästi kohti loppua. Pieni miinus tulee siitä, että loppuratkaisu tupsahtaa katsojan syliin turhankin valmiina.

Kirottu Manderlay

Kupletin juonesta lyhyesti. On tämä upporikas englantilainen leskimies Maxim de Winter (Kari Arffman), joka iskee Monte Carlossa silmänsä viehättävään palvelustyttöön (Sanna Majuri). Salamaromanssi johtaa kihlaukseen, jonka jälkeen pariskunta siirtyy asustelemaan Cornwalliin, de Winterin kotitilalle Manderlayhin.

Manderlayta hallinnoi käytännössä paholaismainen rouva Danvers (Sari Ann Moilanen), joka vihjailee uudelle emännälleen tuon tuostakin, että hämärissä olosuhteissa kuollut talon entinen emäntä Rebecca on jäänyt Manderlayn nurkkiin kummittelemaan eikä suuremmin välitä uudesta tulokkaasta.

Tästä eteenpäin Michael Kunzen kirjoittama näyttämösovitus sekoittelee sopivassa suhteessa toisiinsa romantiikan perusaineksia – palavaa rakkautta, tihenevää murhamysteeriä ja ”lepakoita ullakolla”.

Hirviömäinen Danvers

Omaan mieleeni romanttista kauhugenreä sivuava Rebecca toi Jane Eyren ohella myös taannoisen Kaunotar ja hirviö -musikaalin  – onhan tässäkin kaunista idealismia ja nuori tyttö suljettuna jonkinlaiseen kauhujen kammioon.

Myös miespääosan esittäjä on sama – Kari Arffman. Arffman nähdään tässä tosin ilman hirviönaamaria, sillä kuten jo tuli mainittua, tarinan varsinainen hirviörooli on onnistuneesti sälytetty rouva Danversille.

Roolitus on mennyt muutenkin jokseenkin nappiin. Hentoinen Sanna Majuri on ehdottomasti vahvimmillaan juuri tarinan Minä-hahmon kaltaisissa altavastaajarooleissa. Majurin verevästi tulkitsemat laulut palauttivat elävästi mieleeni Miss Saigon -musikaalin parin vuoden takaa, jota on ehkä yhä pidettävä Majurin bravuurina.

Kari Arffman jää Majurin rinnalla hiukan etäisemmäksi. Arffmanin tulkinnassa ei sinänsä ole vikaa, mutta tunnontuskista kärsivä kirottu hahmo vaan on piirteiltään väistämättä hivenen hahmottomampi kuin Majurin suloisen puhtoinen Minä-kertoja.

Sari Ann Moilanen on hyytävän vakuuttava musikaalin oudosti tuijottelevana Danversina, joka on jostain syystä jäänyt edesmenneen emäntänsä pauloihin. Erityisen veret seisauttavasti Moilanen tulkitsee musikaalin nimikappaleen, joka suorastaan manaa paholaismaista Rebeccaa palaamaan haudan takaa.

Ensi-illan toiseksi suurimmat aplodit taisi tienata vain muutaman kerran näyttämöllä vilahtava Riitta Havukainen, joka näyttelee upporikasta ja röyhkeää amerikkalaista rouva van Hopperia ohjenuoranaan eliitin hurmaava dekadenssi.

Arkinen suomennos

Sylvester Levayn säveltämä musikaali on miltei läpilaulettu, kuten nykyisin on suuressa maailmassa ollut tapana. Myös suurin osa tarinan dialogeista esitetään siis laulaen.

Ehkä osin tästä syystä Liisa Ryömän tekemä suomennos vaikuttaa paikoin turhankin arkiselta, käyttökieleltä. Ei siinä jää juuri suomentajalle tilaa runoiluun, sillä katsojalle pitää saada välitettyä lauluilla se, millä keinoin herra de Winterin tahriintunut moraali lopulta saatiinkaan kirkastettua.

Vaikka näyttelijöiden artikulointi on moitteetonta, on myönnettävä, että jäin Maximin lopullisesta kohtalosta väärään käsitykseen (kirjaa en ole lukenut). Oikea käsitys on onneksi präntätty näytelmän käsiohjelmaan, joka on yhtä hulppea kuin musikaalin visuaalinen ilme yleisemminkin.