Arvio: Rebecca
ARVOITUKSELLINEN JA UPEA SERENADI REBECCALLE
Ihastuksen kylmät väreet vaelsivat pitkin selkärankaa Rebeccan tunnusmelodian kaikuessa illan aikana ensimmäistä kertaa. Ja kun oli luvassa sen toinen käynnistyminen, istuma-asento muuttui takanojasta pystyksi aivan kuin lentokoneen laskeutuessa. Yhtä jännittyneen odottava oli tunnelmakin.
Näyttämö soi, sali soi, takaraivossa soi. Kohtalonomaisuus tiivistyi ja voimistui. Vyöryvä musiikki ja eturivin muusikoitten miehittämä orkesteri, Henrik Wikströmillä kapellimestarina ”dramaattiset puikot”. Vahva ensemble.
Sari Ann Moilasen aistillinen, vuoroin tumma vuoroin kirkkaita korkeuksia tavoitteleva ääni hiljensi katsomon; keskittyneisyys oli harvinaislaatuisen eheää.
Kurt Nuotiolla on musikaalien ohjaajana melkoinen meriitti. Erilaisia tarinoita, erilaista musiikkia. Ote Rebeccasta on pitävä.
Cornwallin salaperäisyyttä uhkuva merimaisema juontaa jonnekin takavuosien eurooppalaiseen romanttiseen kerrontaan ja nousee siinä keskiöön. Se tietää enemmän kuin ihmiset. Se saa kannatella tai viedä syvyyksiin avoimia ja piilotettuja tunteita ja tekoja.
Tapahtumat vihjaavat heti alusta siihen, että Manderleyn kartanon kaapeissa saattaa olla luurankoja. Kun pikaisesti avioitunut talon isäntä, kartanonherra Maxim de Winter palaa kotiin nuorikko mukanaan, vastaanotto on pidättynyt.
Edesmenneen rouva de Winterin henki elää talossa, ja hänen muistoaan lietsoo eritoten rouva Danvers, palvelusväen keulahahmo. Tästä sitten lähtevät solmut vähän kerrassaan aukeamaan, on pelkoa, on intohimoa, mustasukkaisuutta ja epätoivoa.
Ja puhdasta nuorta, taistelevaa rakkautta, jota edustaa lähinnä tulokas, Rebeccan seuraaja.
Visualisointi on komea, koreografia herkullinen ja suuren joukon näyttämöasemointi mietittyä ja kuvauksellista. Ja kun Manderley palaa, se todella on liekeissä!
Rouva Danversin rooli on kuin räätälöity Sari Ann Moilaselle, jossa on tulta ja tuhoa sekä solistina että myös ilmaisuvoimaisessa näyttelijäntyössään.
Kari Arffmanin Maxim tarjoaa hyvän vastavoiman, mutta lievä kireys häiritsi vielä ensi-illassa. Vähäeleisimmissä dialogeissa sekä duetoissa uuden puolison roolia vetävän Sanna Majurin kanssa hän oli parhaimmillaan, ja erityisen hohdokkaaksi kohosi Arffmanin eläytyminen lauluun Hyytävä hymy.
Myös Majuri heleine äänineen ja ujoine olemuksineen hoiti uskottavasti oman vastapelurin osuutensa. Antti Timonen pahiksena Jack Favellina kiehui railakkaasti yli, samoin kuin Riitta Havukainen riemullisen itseriittoisena ja sumeilematta muiden paitsi miesten ylikävelevänä rouva van Hopperina.
Liisa Ryömä suomentajana on vienyt suuren urakan läpi mestarillisesti. Ja erityishuomion ansaitsee myös Maria Saivosalmen plastinen liikehdintä näyn kaltaisena Rebeccana.