Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Myyrä

Arja-Anneli Tuominen – Kansan Uutiset – 18.11.2008

MYYRÄ KAIVAUTUU ESIIN FARSSIN PUSKISTA


Jari Tervon Myyrä on muotoutunut
dramaturgi Sami Keski-Vähälän
käsissä hulvattomaksi poliittiseksi
satiiriksi, jossa on huomattava
määrä vanhaa kunnon
puskafarssia.

Keskushenkilö Vanha Presidentti
on kuitenkin traaginen
hahmo, tuntuu, että yksin hän pitää
valtakunnan ohjat käsissään,
muut senkun ryyppäävät ja rällästävät
ja siinä ohessa epäilevät
Presidenttiä maanpetturiksi.

Presidentillä on ongelmia
omatuntonsa kanssa. Hän murehtii
punavankeja, jotka joutui
nuoruudessaan ampumaan.
Hän mietiskelee inholla Stalinin
murhatöitä, etenkin erään nuoren
naisen murhaa. Tosin häntä
ei kauheasti heilauta oman väen
synnit. Niiden avulla hän hallitsee.

Antti Litja on erinomainen
Presidentti. Hän on viime aikoina
näytellyt useitakin kansakunnan
suurmiehiä, eikä yhtäkään
patsastellen. Litjan Presidentti
kantaa koko näytelmää.

Alussa Myyrä nimittäin on aika
hajanainen, eräänlainen sketsikokoelma.
Ilman Litjaa homma
murenisi vallan. Myöhemmin tarina
alkaa sujua, ja toinen näytös
kokoaa juonen pätkät niin hyvin
kuin ne koota voi.

Oikeata historiaa on turha esityksestä
etsiä, mutta tietynlainen
yleisnäkemys on totta. Fiktio sivuaa
totuutta joskus syvemmin
kuin tiukka fakta.


Julmuuden
teatteria sivutaan



Milko Lehdon ohjaamassa karnevalistisessa
esityksessä seikkailevat
niin Berija kuin Stalin,
Breznevist ja Suslovista puhumattakaan
ja vilahtaa siellä Paavo
Väyrynenkin
. Pertti Koivulan
Stalin on kammottava naurava
psykopaatti, julmuuden teatteria
edustaa Jouko Klemettilän Berijakin.

Klemettilän Berija joutuu Stalinin
käskystä tanssimaan balettitanssijan
hepenissä pienten
joutsenten tanssia. Suoritus on
kaikessa groteskisuudessaan niin
upea, että sai ensi-illassa väliaplodit
syystäkin.

Klemettilän toinen hahmo,
Sampo Kajanne, presidentin fiktiivinen
avioton poika, juoppo
homo, jatkaa julmuustyyliä. Hän
käsittelee suomalaista designlasia
karmealla tavalla. Mutta on
äärettömän etevä diplomaatti.

Ennen puritaanista 1990-lukua
diplomatiassa juoppous ei
ollut mikään pahe. Korkeintaan
oli hiukan kiusallista, jos diplomaatti
tai ulkoministeri sammui
virallisilla päivällisillä.


Kuka onkaan
myyrä?



Myyrässä etsitään myyrää niin
Suomen kommunistisen puolueen
keskuskomiteasta kuin valtakunnan
ylimmältä taholta. Jura
Karhu, kommunistisen perheen
kasvatti on päässyt Suojelupoliisin
etsiväksi. Hän saa käskyn
tutkia onko Presidentti mahdollisesti
Neuvostoliiton vakooja.
Hän ottaa työnsä hyvin vakavasti,
eikä tajua että häntä käytetään
hyväksi.

Rauno Ahonen esittää Karhua
hiukan hämmentyneenä. Hän
onkin hyvin merkillinen henkilö,
sillä kommunistiperheen poika
Suojelupoliisissa on vähän
kuin haukanpoikanen kanatarhassa.
Supo-kuviot muistuttavat
aavistuksenomaisesti Usko Kyykän
seikkailuja. Etenkin Karhun
kommunistisuku tuo mieleen
Makkosen vähämieliset veljekset.

Kaikki muuta paitsi Litja, Ahonen
ja Koivula-Stalin esittävät
monta eri henkilöhahmoa. Seppo
Maijala
on neuvostosuurlähettiläs,
Beljakovin ja Stepanovin
yhdistelmänä vähän nössöksi
tehty. Breznevinä hän on näköispainos.

Pihla Penttilä on Supon punkkarietsivä,
sellaisia olisi tarvittu
aikanaan tosielämässäkin.

Tiina Pirhosen seksiä tihkuva
kommari Aleksandra saa miehen
kuin miehen petiinsä ja vuodattamaan
muun ohella salaisuuksia.
Toisaalla hän on topakka
Presidentin rakastajatar.


Vauhtia ja väriä
on riittävästi



Myyrä on oivaltavasti lavastettu
ja puvustettu. Pönöttävät, puolikuolleet
neuvostojohtajat ovat
tyrmäävä näky korkeine hattuineen
ja kunniamerkkikasoineen.

Hauskoja kohtauksia on vaikka
kuinka monta: sukeltaja työntämässä
kaloja korkeitten vieraitten
uistimiin, suurlähettiläs Stepa
uiskentelemassa avannossa marsalkka
Ustinovin vaatiessa Suomen
ja Neuvostoliiton yhteisiä
sotaharjoituksia, Presidentti vastaa
laulamalla Kotkan ruusua.

Musiikkina Myyrässä käytetään
usein neuvostohymniä, Putin
ei varmasti pitäisi siitä tässä
yhteydessä, sillä se on Venäjän
nykyinenkin kansallishymni, uusin
sanoin toki.

Myyrä on näyttävä enemmän
kuin ajatuksia herättävä, mutta
tempaa se katsojan mukaansa.
Esitys kestää vajaa kolme tuntia,
enkä kertaakaan katsonut kelloa.

Hajanainen Myyrä kuitenkin
on. Kirjan dramatisointi ei ole
helppoa eikä se ihan ole onnistunut
tässäkään tapauksessa. Tervon
romaani on näyttämöesitystä
syvällisempi.

Kirjan raadollinen huumori ja
tietty kyynisyys ovat kyllä näyttämölle
päässeet. En tiedä kannattaako
haikailla ns. draaman
kaarta kun esityksessä väriä ja
vauhtia riittää.