Arvio: Myyrä
RÖHÖNAURUA STLINILLE JA SUOMETTUMISELLE
Helsingin kaupunginteatteri jatkaa lähihistorian käsittelyä viihteellisellä otteella tarttumalla Jari Tervon fiktiota ja faktaa iloisesti sekoittavaan menestysromaaniin Myyrä (2004). Aiheena on, ei sen vähempää eikä enempää kuin itse Kekkonen ja suomettumisen aika. Astetta vauhdikkaammasta ja irrottelevammasta ohjauksesta vastaa mm. Matkalla Porkkalaan ja Beljakovin talven samaan taloon ohjannut Milko Lehto.
Myyrä sopii hersyvien henkilöhahmojensa ja vauhdikkaiden juonenkäänteidensä puolesta mainiosti näyttämölle. Dramatisoitavaa näkökulmaa vaihtelevassa sekä aikatasoilta toiselle pomppivassa ja vuodesta 1918 aina kirjoittamisajankohtaansa ulottuvassa järkäleessä riittää.
Sami Keski-Vähälän pinnaltaan sujuva ja toimiva dramatisointi tiivistää tapahtumia ja karsii joitakin henkilöitä ja rönsyjä. Dramatisointi keskittyy Kekkosen valtakauden loppuun, 1970-80-lukujen taitteessa ja päättyy presidentin kuolemaan.
Nuori Suojelupoliisin etsivä, kommunistisuvun mustalammas Jura Karhu (mainio Rauno Ahonen) saa tehtäväkseen selvittää onko itse presidentti se kaikkein suurin myyrä, vieraan vallan vakooja. Jura sotkeutuu vakoilutarinaan ja murhamysteeriin, jota väritetään takautumilla ja muistikuvilla. Päähuomio on Kekkosen hahmossa, Karhun suvun värikkäät vaiheet jäävät sivummalle.
Tiivistä toimintaa ja vauhdikkaita käänteitä riittää silti koko kolmituntisen esityksen täydeltä. Makaaberia ja räävitöntä huumoria viljelevässä tyylilajissaan esitys pysyttelee Tervon jalanjäljillä, mutta vauhdissa tahtovat hukkua syvemmät ja oivaltavammat tasot.
Ohjaus pursuilee teräviä ja näppäriä keinoja ja yksityiskohtia. Meno yltyy hersyväksi mm. itsenäisyyspäivän vastaanotolla sekä Kekkosen Saksan-vierailulla hillittömän viittomakielisen tulkkauksen myötä.
Kiinni sovinnaisessa
Sujuvasta tahdista huolimatta esityksessä on jotakin jähmeää ja kankeaa kuin suomettuneessa Suomessa. Huumori ja terävyys on pultattu kiinni totuttuihin selityksiin ja naurunaiheisiin. Myyrä jää sekä kaikessa nokkeluudessaankin sovinnaisen Tervon romaanin että konsensushengen vangiksi.
Karnevalisointi koskee Neuvostojohtajia, mutta ei oikein ulotu kotimaahan, ei ainakaan itse Kekkoseen. Perverssinä hirviönä esitetylle Stalinille (Pertti Koivula ) ja vodkatippapulloon kytketylle Brežneville on tuttua ja turvallista nauraa. Kekkosen ja Stalinin esittäminen vastaparina tai jopa kohtalotovereina yhteisen valssin pyörteissä jää pelkäksi ajatukseksi.
Erehtymätön Kekkonen pysyy puolijumalana ja Suomella ei ollut muita mahdollisuuksia kuin maata rähmällään suuren ja mahtavan edessä. Sen lisäksi, että Kekkonen on aina oikeassa ja kaikkia askeleen edellä, hän on myös vanha, väsynyt ja yksinäinen valtiomies, jota vainoavat painajaiset ja näyt.
Eri-ikäistä Kekkosta esittävät Hannes Suominen, Matti Olavi Ranin ja jo Beljakovin talvessa vanhempana Kekkosena esiintynyt Antti Litja, joka nostaa Kekkosen heikkoudet ja inhimilliset puolet esiin turhia alleviivaamatta.
Myyrässä näytellään kautta linjan vauhdikkaan koomisesti. 14 henkinen Ensemble pyöräyttää lavalla lähes sata hahmoa tarkasti ja taitavasti.
Markus Tsokkisen mainio ja kekseliäs Neuvosto-kitsillä ja -kliseillä leikkivä lavastus luo taidokkaasti tiuhaan vaihtuvia tapahtumapaikkoja Punaiselta torilta Mäntyniemeen. Pallogrilli-Sputnik törmää Miska-karhuun ja Kremlin punainen tähti kiiluu yössä. Elina Kolehmaisen puvut jatkavat samaa revittelevää meininkiä jaPetteri Pietiäise videot pitävät katsojan ajan ja paikan tasalla.
Myyrä leikkii ja tarjoilee vapauttavaa naurua suomettumistraumasta, mutta ei kysy tai kyseenalaista mitään.
Katsomosta saa poistua ehkä pää pyörällä, mutta turvallisin mielin, konsensushengessä.