Arvio: Myyrä
RAILAKAS FARSSI SUOMEN NOUSUKAUDESTA
Jari Tervon romaanitrilogian ensimmäisen osan, vuonna 2004 valmistuneen Myyrän näytelmädramatisointi Helsingin kaupunginteatterissa on tietenkin komedia ja yliampuva farssi, mutta kiinnostaa ja kiehtoo aikalaistarinana, avainnäytelmänä.
Sami Keski-Vähälän dramatisointi tiivistää 544-sivuisen romaanin historiallista todellisuutta kuvaavien hassujen kohtausten sarjaksi. Tässä tapauksessa fiktion ja faktan leikillinen läheisyys onnistuu.
Keski-Vähälän ja ohjaaja Milko Lehdon tulkinnassa niin ”tasavallan pitkäaikaisen presidentin” epäilty toiminta naapurivaltion vakoilijana kuin kommunistipuolueen ydinjohdon myyrääminenkin jäävät mukavasti avoimiksi, kutkuttamaan. Niin kuin tietysti pitääkin.
Farssi pysyy hanskassa
Näytelmässä nimettömäksi jäävä keskushenkilö töpeksii toukokuussa 1918 valkoisten voitonmarssilla Helsingissä ”18-vuotiaana”. Pikku hiljaa kaveri paljastuu henkilöhistorialtaan ja ulkomuodoltaan hyvin lähelle Suomen pitkäaikaista presidenttiä Urho Kekkosta.
Myyrän tyylilaji on yltiökorostava, yliampuva farssi, joka Milko Lehdon ohjauksessa ja taitavien näyttelijöiden työryhmässä onnistuu kerta kaikkiaan hienosti. Jos katsoja pystyy vertailemaan näyttämötapahtumia omiin muistikuviinsa 1970-luvulta tai varhemminkin, Myyrän tarinoiden henkilöitä on hauska avata historiallisesta todellisuudesta.
Myyrän pääroolissa on kuudetta kauttaan harkitseva, muistelmiaan ja jälkikuvaansa kokoava nimetön presidentti, jota naapurivaltion johtoeliitti kutsuu vähättelevästi nimellä ”Kakkonen”. Kaljuksi ajeltu Antti Litja tekee roolin vahvasti ja vahvana, dementiavaiheeseen saakka äksynä. Välistä katsoja miettii, onko näyttelijällä hankaluuksia, vai halutaanko todella kertoa, miten hankalaa ja ahdistavaa oli erilaisten painostusten alaisella presidentillä.
Toinen keskeinen hahmo on Suojelupoliisin etsivän Jura Karhun roolissa Rauno Ahonen. Selkeän, vahvan näyttelijän yksi parhaista rooleista.
Karhu on voimakkaan kommunistisuvun musta lammas. Milko Lehto välittää katsomoon stereotypiaa kommunisteista luonnehäiriöisinä, puhevikaisina, alkoholiongelmaisina, mauttomina, tyylittöminä haaskoina Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan luomien humorististen tyyppien tapaan. Tervon/Lehdon mielestä sellaisten syrjintä onkin ollut ihan paikallaan, näytelmä osoittaa.
Isä Aurinkoinen
Näytelmässä nykyinen presidentti on ohranan kuulustelijana pahoinpidellyt Juran sukulaisia. Ja nyt on Jura saanut Suopolta tehtäväkseen tutkia tasavallan presidentin mahdollisia vakoilijayhteyksiä.
Nuoren katsojan mieleen saattaa piirtyä kärjistyneen konkreettinen kuva perestroikaa edeltäneen Neuvostoliiton ”pysähtyneisyyden ajasta” koulussa luettua historiankirjoitusta vasten.
Pertti Koivulan Stalin on aivan mahtavasti toteutettu Isä Aurinkoinen ja Seppo Maijalan Stepa uskomaton yhdistelmä täydellistä suomen kieltä hallitsevaa näköissuurlähettilästä ja kenraalikuvernöörin asemasta haaveilevaa muka-valloittajaa.
Matti Olavi Ranin Tamminiemen saunassa koppalakki päässä vierailevana Dmitri Ustinovina on upeaa, karnevalistista komediateatteria.
Pientä takkuilua
Ensi-illassa Jari Tervon vuolas tekstimassa tuntui vielä takkuilevan kokeneidenkin näyttelijöiden suussa.
Markus Tsokkisen lavastus perustuu yksinkertaiseen vaihtuvaan kuvaan, jota kiskoilla kulkevat elementit muuntavat. Hypähtelevä kohtausmaisuus jäykistää häiritsevästi varsinkin toisella puoliajalla, kun Myyrän karnevalistiseen tyyliin on jo tottunut.