Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Myyrä

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 18.11.2008

MYYRÄ KAIVOI NÄYTTÄMÖN KOKOISEN KOLON

Mitä tässä nyt lienee tapahtunutkaan ei välttämättä ole ”lavalle nostajain” vika.

Nimittäin Jari Tervon Myyrä on romaaniksi siinä määrin ovela, että kun sitä yrittää pakottaa toiseen muotoon, niin pyrstön noustessa nokka tarttuu ja nokan irrotessa ovatkin jo pyrstösulat pinteessä.

Kertojan alkuteksti taituroi historian ja mielikuvituksella valellun historian maastossa, ei pelkää nousuja, antaa mennä tasamaata pipo korvilla ja petolinnun ilmeitä tavoitellen ja keskittyy laskuun nautinnollisesti kyljet ladunmutkia viistäen. Dramatisoija joutuu tekemään valintansa. Mitä ottaa mitä jättää. Entäs välineet ja voitelut, luisto ja pito? Arvioimalla väärin tai riskeeraamalla voi päätyä pöheikköön.

Sami Keski-Vähälän valinnoilla ja Milko Lehdon ohjauksessa ei Helsingin Kaupunginteatterin esitys suinkaan pyllähdä nurin, mutta eri painotukset saavat sen näyttämään erilaiselta kuin lähtökohtansa. Makuasia sitten on, kumpi on enemmän myyrä. Ei ole varmaa sekään, aukeaako näytelmä paremmin niille, jotka eivät ole romaania lukeneet. Suosittelen kuitenkin sen lukemista etu- tai jälkikäteen.

Supon nuori etsivä Jura Karhu saa tehtäväkseen paljastaa vakoojan tasavallan huipulta. Taustallaan kokonainen suku kommunisteja, silmiensä edessä suomettuminen ja luupin alla Kekkonen – sellaisissa kuvioissahan se Jura seikkailee. Jännittävänvakavanhauska on hänen tehtävänsä. Teemojen ja juonen risteytyminen on vaativa toteutettavaksi ja nyt on kallistuttu ironisoivan otteen puolelle, mikä tietää näyttämöllä useimmiten tepsivää railakasta menoa. Kokonaisuuteen ei kuitenkaan voi suhtautua kuin parodiaan, ja väistämättä eteen tuleva balanssin tavoitteleminen nakertaa uskottavuutta.

Tarina kulkee vanhan presidentin ”nykypäivässä” ja hänen muistojensa ja muistelmiensa toimiessa henkilökuvan täydentäjänä ja tärkeänä informaationa. Episodit, pöyristyttävätkin, menettävät näyttämöllä osin voimaansa. Kirjailijan tapa tarkastella henkilöitä on, niin väitän, ymmärtäväisempi ja lämpimämpi. Toimintaa leikkaava traagisuus taas on sekä elämän että teatteritaiteen dramatiikkaa.

Jos kerronta – eri aikoina tapahtuvien kohtausten limittyessä – on jokseenkin pompahtelevaa, niin roolisuoritukset ovat paljolti erinomaisen palkitsevia.
Antti Litja antaa vanhalle presidentille hahmon, joka ei ole pelkkä kuva, ei arvonantomme tai sen puutteen varassa. Se vahvistaa tai torjuu ennakkoasenteita, mutta myös vetoaa. Kiistan alaisenkin henkilön ikä käy iltaan. Vahvuus synnyttää vastavoimia, hauraus herättää suojelemisen halun. Litja on hyvä.

Pertti Koivula piirtää Stalinista selvärajaisen karrikatyyrin, Jouko Klemettilä yllättää klassista balettia tanssivana (tehkääpäs temppu perässä) Berijana, ja Rauno Ahonen on mies paikallaan etsivä Karhuna, vaikka roolijännite tempoilevassa juonenkulussa onkin lujilla.

Erinomaisina oivalluksina nähdään toteutuksen kaksi riemukasta tulkkisuoritusta isojen pönäköiden poikien palavereissa. Niistä vastaavat Tiina Pirhonen ja Aino Seppo, joista kummallakin on produktiossa rooli poikineen vai pitäisikö sanoa tyttöineen. Kyllä. Oikeammin tyttöineen; naisilla on aina kysyntää seksahtavassa vakoilumaailmassa!

Videoilla maustetun näyttämökuvan, pukujen, maskeerauksen ja rekvisiitan runsaudensarvi ansaitsee erityismaininnan. Kiitos. Ja sama venäjäksi.