Arvio: Myyrä
SUOMI ON KUOLLUT, MYYRÄ TEKEE RUUMIINAVAUKSEN
Jari Tervon Myyrä on järkäle. Tämä uuden vuosituhannen tähän mennessä merkittävin suomalainen romaani on tavattoman monitasoinen teos.
Myyrän dramatisointi näyttämölle on täysin mahdoton tehtävä. Mutta sama pätee tietenkin moneen muuhun maailmankirjallisuuden suureen klassikkoon.
Meidän onnemme on se, että kukaan ei ole koskaan muistanut sanoa tätä tosiasiaa William Shakespearelle ja hänen henkisille perillisilleen.
Tervo itse kertoo kaupunginteatterin verkkosivulla julkaistussa haastattelussa, että hän kuvaa kirjassaan valtaa ja rakkautta, ne vain näyttävät usein väkivallalta ja seksiltä.
Varmasti näin, mutta totuus piileekin yksityiskohdissa, nyansseissa. Liian täydellinen kuva ei ole uskottava. Vallan ikiaikaisia elementtejä ovat alistaminen ja petos. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja kuten on tapana sanoa.
Myyrä on kaiken muun hyvän lisäksi myös poliittinen trilleri. Siksi sen juonta ei ole syytä tässä kertoa. Tästä puolesta pääsevät nauttimaan ne katsojat, jotka eivät jostain käsittämättömästä syystä ole vielä lukeneet Tervon kirjaa.
Joka tapauksessa dramaturgi Sami Keski-Vähälä ja ohjaaja Milko Lehto ovat Tervon kirjaan tarttuessaan törmänneet myös itse poliitikon perusongelmaan.
Miten sovittaa oma poliittinen vakaumus, tai tässä tapauksessa taiteellinen näkemys todellisuuden reunaehtoihin?
Tervon verbaalinen tragikomedia kääntyy luontevaksi teatteri-ilmaisussa farssiksi. Toisaalta Tervon kirja on täynnä loistavasti kirjoitettua ja syvällistä dialogia, mitä todistaa myös se, että äänikirjana Tervon Myyrä on todellinen herkku.
Kirjan avainkohtauksia on Urho Kekkosen ja Josif Stalinin pian sodan jälkeen Kremlissä käymä keskustelu, joka päättyy arvoitukselliseen tanssiesitykseen.
Keski-Vähälä ja Lehto ovat raivanneet tälle kohtaukselle runsaasti tilaa sen painoarvon mukaisesti näytelmän ensimmäisessä näytöksessä.
Ensimmäinen ja toinen näytös ovat tämän takia vähän eri paria kuin ulkoministeri Pertti Paasion kengät aikanaan. Kaasu painetaan pohjaan toden teolla vasta väliajan jälkeen.
Myyrän ylöspano kertoo katsojalle, että Suomen teatteritaivaan yllä loistaa tällä hetkellä yksi muita kirkkaampi tähti, jota muut peesaavat kohti Betlehemiä.
Onneksi tässä ideoiden aarrearkussa piisaa helyjä ja mirhamia. Kaiken lisäksi kaupunginteatterin työryhmä pärjää nokkeluuskisassa erinomaisesti.
Esimerkiksi
kohtaus, jossa ”viittomakielen” tulkki tulkitsee Kekkosen puhetta silloisessa Länsi-Saksassa on hulvattoman hauska.
Myös suorat lainaukset toisesta taideteoksesta ovat vanha ja erittäin suositeltavakin tapa pitää lukija tai katsoja kartalla. Kun Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa henkiin jääneet sotilaat laulavat, että Suomi on kuollut, Myyrä on eräänlainen ruumiinavaus. Mihin tautiin tämä periaatteen mies oikeastaan menehtyi?
Tervo hakee vastausta kysymykseen kahdesta vallankäytön etiikkaa ja moraalia koskevasta väittämästä. Ensinnäkin Suomi oli hänen mukaansa eräänlainen Treblinkan leipuri, joka ruokki ja vaatetti omaksi edukseen maailman suurinta ja tehokkaimmin johdettua keskitysleiriä Neuvostoliittoa.
Toinen väittämä, tai oikeammin itsestäänselvyys on se, että tämän hirmuhallinnon pääarkkitehti Josif Stalin ei ollut mikään hirviö, vaan ihminen.
Kirjassaan Tervo yrittää kuvitella, millaisen poteron kukin keskeisistä politiikan toimijoista ”Kekkoslovakiassa” ehti tällä todellisuuden ja inhimillisten tunteiden taistelutantereella itselleen kaivaa ja tekee sen niin taitavasti, että ihan fiksutkin ihmiset sotkivat faktan ja fiktion keskenään Tervon kirjasta kiistellessään.
Tervon kirjan sankari on suojelupoliisin etsivä Jura Karhu, eräänlainen Don Quijote, joka taistelee skeptismin voimalla tuulimyllyjä vastaan. Edes suojelupoliisi ei tiedä kaikkea, eikä kaikista ole kansiota…ei ainakaan täydellistä.
Kirjan Stalin perustelee hirmutekojaan järjellä, ne ovat tekijänsä kannalta loogisia siirtoja. Miljoonien ihmisten tapattaminen ei ole moraalinen, vaan erittäin vaikeasti ratkaistava käytännöllinen ongelma. Kukaan ei ryhdy moiseen ilman erittäin pätevää syytä.
Tervo korostaa Stalinin inhimillisyyttä, tekemällä Jura Karhusta hänen kaksoisolentonsa. Jura on nuoresta miehestä asti saanut kantaa ulkonäkönsä takia lempi- tai haukkumanimeä Džugašvili.
Keski-Vähälä ja Lehto eivät käytä roolivalinnoissa tätä mahdollisuutta hyväkseen. Helsingin kaupunginteatterin Stalin on yksinkertaisesti porukan suurin mulkku ja sellaisena ainutlaatuinen.
Tähän on varmasti syynsä ja minusta Rauno Ahonen on kaikessa ehdottomuudessaan erinomainen valinta Jura Karhun rooliin. Ahonen antaa roolityöllään hahmolle ulottuvuuksia, jotka eivät juolahtaneet ainakaan minun mieleeni kirjaa lukiessani.
Antti Litja on vanhan Kekkosen roolissa elementissään. Pertti Koivula tekee Stalinina sen, mihin ohjaajan ja dramatisoijan antamat ahtaat reunaehdot antavat mahdollisuuden.
Muut näyttelijät urakoivat kaksois-, kolmois- jopa nelosrooleja ja osallistuvat niiden lisäksi näyttäviin joukkokohtauksiin. Helsingin kaupunginteatterin Myyrässä on vauhti päällä itse näyttämöllä ja varmasti vähintään yhtä vauhdikas sirkus on esityksen aikana käynnissä kulissien takana loputtomien rooliasun vaihtojen kanssa.
Lavastaja Markku Tsokkisen estetiikka muistuttaa katsojaa yhdestä Tervon kirjan ulottuvuudesta, joka muuten on jouduttu jättämään näytelmästä lähes kokonaan pois. Näyttämölle rakennettu Siperian rata antaa vauhtia myös kohtauksille.
Sisääntulot toimivat kuin, eh… junan vessa.
Myyrä alkaa vähän kömpelösti, mutta toisen vaativan kohdan, eli tarinan lopettamisen Lehto ja Keski-Vähälä hoitavat todella tyylikkäästi. Kun Tervo lopettaa kirjansa hieman arvoituksellisesti, Keski-Vähälä paukauttaa pisteen viimeisen virkkeen loppuun tanakasti.
Ei Neuvostoliitto ole vielä mihinkään kadonnut eikä katoa, ennen kuin venäläiset tekevät itse tilit selviksi oman historiansa kanssa. Ja sama koskeen tietenkin myös meitä suomalaisia.
Jos Helsingin kaupunginteatterin Myyrää arvioi sen tärkeimmän ominaisuuden eli kiinnostavuuden perusteella, esitys ansaitsee täyden kympin.