Arvio: Myyrä
Myyrää jahdataan nyt näyttämöllä
Kotimainen poliittinen satiiri on kasvanut kunnolla alamittaisesta
olemassaolostaan. Jari Tervon Myyrä-romaaniin perustuva ja Sami
Keski-Vähälän dramatisoima samanniminen näytelmäsovitus ilottelee
oikeiden ja kuvitteellisten henkilöiden kannattelemana Helsingin
Kaupunginteatterissa.
Liki kolmetuntinen jahdataan Myyrää teatterin pienellä näyttämöllä.
Tapahtumat sijoittuvat 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Suomeen ja
Neuvostoliittoon sekä tuolloisen presidentin muistikuviin vuosikymmenien
taakse – vuoteen 1918 ja kohtaamisiin naapurin generalissimuksen kanssa.
Tekstissä on fiktiolla ankara sijansa, mutta totta on niin hurmaavan
paljon sideaineena, että sekaisin menee. Ja sehän luo Myyrän lumoa.
Lajityyppiä on kaivattu
On ollut aikakin saada poliittinen satiiri kiristelemättömästi osaksi
suomalaista teatteria. Myyrässä poliittisia jumalia ammutaan
norsunluutorneistaan ja se, mitä kansa on tiennyt, kerrotaan sille.
Kansalle kerrotaan myös sitä, mitä se ei ole tiennyt ja mitä ei ole
ollut olemassakaan – ehkä – mutta mikä on hauskaa kuviteltavaksi. Jari
Tervo puolestaan on ajatuksen lennon mestari, joka pitää faktan ja
fiktion toisiinsa kietoutuneen kiemuran hallussa monella tasolla
yhtäaikaisesti.
Teatteri on vuosituhantisesti kertonut sen, mitä kansa on pyytänyt. Nyt
meilläkin on tullut aika käyttää poliittista satiiria kansaa yhdistävänä
ja sen patoutumia rikkovana elementtinä, jossa vapaa nauru ja hervoton
huumori, julkeuskin ja myötähäpeä pursuavat ulos. Sopii vain kysyä, mikä
on pantannut meiltä tätä pudistavaa naurua ja padottua puhetta. Britit
tämän lajin ovat osanneet on kauan. Kuningatartakaan ei ple ollut tapana
säästellä.
Kekkos-näytelmä tämäkin
Aivan Kekkosen näköisenä presidenttinä mainion roolityön tekee Antti
Litja. Hän hoitaa tehtävänsä koko tunneskaalallaan. Kun Litja on
ivallinen ja suuttuu näyttämöllä, yleisökin pelkää, mikä rangaistus on
odotettavissa. Litjan näköinen Kekkonen – tai tosin päin – on uskottavan
miehekäs, kekkosmainen, maskuliininen, etäinen ja arvaamaton,
huumorissaan omanlaatuisensa.
Ajan kuvaan kuuluvat varsin kosteat suomalais-neuvostoliittolaiset
tapaamiset, vaikka oltaisiin jo toinen jalka haudassa. Pilakuvia ei ole
pelätty siinäkään, kun tuuheakulmainen valtiomies leikkii mehupillillä.
Nuorempia, vanhan päämiehen kanssa kilpailemattomia Kekkosia ovat
Hannes Suominen ja Matti Olavi Ranin. Stepanovin punaisissa
CCCP-verkkareissa on ajan aito ilme ja miehessä YYA:n henki, ja niihin
pukeutuu Seppo Maijala ulkoisesti ja sisäisesti. Pertti Koivulan
Stalin-tulkinnasta sopi odottaa etukäteen paljon, ja paholaisesta aina
luistimilla lenksottelevaan karvahattupomoon saakka Koivulan esitys
iskee kuin täkkipultti.
Berija on oikeastaan näytelmän hirvein kohdattava, ja Jouko
Klemettilää tuskin uskoisi esittämään tuota julmuria niin
sataprosenttisesti, kuin hän sen tekee. Karjalaissyntyisen Karhun
perheen hautajaiset on venäläisen tehdaskuvauksen kanssa Elina
Kolehmaisen puvustuksen avulla osuvia muistikuvia menneiden aikojen
Suomesta ja Neuvostoliitosta.
Milko Lehdon ohjaus on alun sirpaleisuuden jälkeen lopulta osuva; se
ikään kuin koostaa itsensä. Markku Tsokkisen kaiken aikaa
menneisyydestä muistuttava halkopino-kenkälavaste ja Tamminiemen
upotettu työhuonebunkkeri sekä erilaisten kuljetusten vuoksi taas
ratakiskot toimivat kelpo tavalla. – Kaasunaamarimiehet ja muutama muu
visualisointi toivat mieleen hullunkurisia kohtia venäläisestä Auringon
uuvuttamat -elokuvasta, mutta se ei haitannut.
Myyrä ei toki ole lopulta lainkaan raaka, mutta se on älykkäällä tavalla
vakava ja viihteellinen. Myyrän lajityyppi on selkeä, ja sille on
teattereissamme sijaa. Ei tällaisia tehdäkään ilman henkisen ilmapiirin
tilausta.