Saavutettavuustyökalut

Arvio: Paavo 1,5

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 26.11.2008

PAAVO TULI PASILAAN

Ruotsalaiskirjailijan tarinan kimmokkeena on ollut sosiaaliviraston lehti-ilmoitus, josta selvisi, että ainakin yksi muutoin niin onnellisena pidetyn kansankodin jäsenistä oli tuolloin vailla jokapäiväistä tyyssijaa. Reilusti kolmikymppinen hoitokodissa asunut mies oli samassa asemassa kuin moni kesäkissa syksyllä. Mistä hyvä perhe kunnon kollille?

Druker, monipuolinen teatterimies, laati ikään kuin fiktiivisen taustan ilmoitukselle. Siitä tuli ihan oma tarinansa, näytelmä Patrik 1,5, joka on saanut hyvän vastaanoton teattereissa ja innoittanut myös elokuvantekijää. Ella Lemhagenin samanniminen filmi koki hiljattain ensi-iltansa.

Suomennoksessa Patrik muuttui Paavoksi. Rekisteröidyssä parisuhteessa elävät Jari ja Martti haluavat adoptiolapsen, ja eikös jostain sellainen haikara ilmaannukin, joka viskelee poikia isolla ikähaitarilla. Puolitoistavuotias piti olla. Tuli viidentoista vanha.

Molemminpuolinen tyrmistys on mukava avauspointti komedialle. Kliseiden ja ennakkoluulojen aallokossa porskuttaa niin Paavo kuin arvatenkin osin myös teatteriyleisö, jolla on kuitenkin naurun pelastusrengas turvanaan.
Vanhemmuutta halajava kaksikko taas on paljolti mukautunut yhteiskunnan asenteisiin, mutta suojavarustus uhkaa murtua, kun tulokas hyökkää, sanoilla lähinnä. Paavo on sosiaalitapaus, henkirikokseenkin jo luiskahtanut, mutta nyt ennen muuta pettynyt ja turvaton pikkupoika. Sukkuloiminen perheestä perheeseen ei välttämättä ole onnellisen kasvun tae.

Miehistä Jari on pehmeämpi, ymmärtäväisempi, äidillisempi ja tunnistaa Paavon tilanteessa jotain sellaista, josta hänellä itsellään on kokemusta. Hänen myötäelämisensä on kynnyksetöntä toisin kuin Martin, joka sosiaalialalla työskentelevänä on saanut ymmärtäjän roolista tarpeekseen.

Kyseessä on kepeänä rullaava komedia, jonka ei tarvitse hakea oikeutustaan. Samalla kun se kutkuttaa nauruhermoja suunnatessaan irvailun kohdevalon niin asenteellisiin toteamuksiin kuin moniin pieniin missä tahansa perheessä tuttuihin arkisiin asioihin ja ongelmiin, se myös vetoaa vahvasti tunteisiin sekä suojelunhaluun. Rakkaus ja toinen toisestaan välittäminen ovat pienen näytelmän isoa tematiikkaa, johon pilkka ei osu.

Suoranaista vastavoimaa tarinaan ei ole kirjoitettu, jollei sellaiseksi ole tulkittava keskiön ulkopuolelle jäävää ahdasta ajattelua, sen yhteiskunnallista ulottuvuutta.

Dramatiikka toimii siis yksilö- ja tällä nimenomaisella tapaustasolla. Vahvimmaksi yhteisössä osoittautuu ”pikku Paavo”. Hänessä on energiaa ja toimeliaisuutta, ja epävarmuutensa hän peittää kilpenä toimivilla koviksen elkeillä. Petja Lähde tekee suurpiirteisen railakasta näyttelijäntyötä. Jaakko Saariluoma on Jarina vetoavan kiltti ja empaattinen, ja Tommi Auvinen – joka ensi-illassa paikkasi sairastuneen Eero Saarisen tehtävän Marttina – äksympi ja neuroottisempi mutta ikuista pikkupoikamaisuutta ilmentävä.
Kaikilla henkilöillä on omat erityiset hohtohetkensä, tilannekomiikka puree. Auvisen ohjaus ei kikkaile, vaan uskoo tarinaan sellaisenaan. Niin se on yleisöllekin helpompaa.