Arvio: Keinulauta
Sadun ja tunteitten keinulaudalla
Keinulauta on tarkoitettu kaikille yli kolmivuotiaille, siis myös meille jotka olemme huitaisseet jo ajat sitten yli kolmen. Tosi mukavaa, kaikkien kannalta. On hyvä vanhempien ja isovanhempienkin antaa mielikuvitukselleen tilaisuus istahtaa joskus keinulaudan toiseen päähän. Siitä kun vauhdit rykäistään, niin voipi olla vaikka avaruuslento kyseessä…
Teatteri tekee kaiken tietysti tavallaan. Ottivat Timo Parvelan Finlandia Juniorilla palkitun teoksen, rakensivat keinun kirjan ohjeita myötäillen keskelle satumetsää ja kehottivat Pii-karhua kertomaan tarinansa. Roolimiehitys on pieni, kaksi näyttelijää ja yksi muusikko, mutta kyllä silläkin kuuhun kurkotetaan.
Pii-karhu etsii keinukaveria, ei netistä, vaan ihan oikeasti ja tapaa retkillään monta aika sopivaa. Hän myös kirjaa ylös asioita joita oppii matkan varrella. Siitähän on lähdettävä, että keinuminen laudalla ei ylipäätään onnistu, jos toisessa päässä ei istu ketään. Ystävyyttä ei niin vain oteta, sitä on myös annettava. Joskus ne suuttuvat, ystävätkin, pyytävät ja antavat anteeksi. Yksinäisyys on kurjaa ja elämä itse kuin tunteitten keinulauta, joka joskus viskaa ihanan ylös mutta toisinaan paiskaa turhan isolla voimalla alas.
Helsingin Kaupunginteatterin esityksessä on runollinen vire. Sitä kannattelee Ville Ojasen hiukan surumielinen, mutta paikoin vahva ja tumman jännittäväkin musiikki, joka syntyy useita instrumentteja vuorottelemalla ja laululla täydentäen. Kansanmusiikin voi hyvin kuvitella lähteeksi josta on ammennettu ja varsinkin, kun tiedetään Kaustisen ja kansantanssin yhdistävän toteuttajajoukkoa. Samuli Nordbergin laatima herkkä ja oivaltava koreografia kuljettaa kerrontaa ja pysyy hyvin sellaisissa raameissa ettei karkaa pikku katsojain intensiteetin ulkopuolelle.
Katariina Kirjavaisen näyttämökuva on syliin tuleva ja noussut samasta atmosfääristä kuin Virpi Talvitien kuvitus Parvelan kirjassa. Lysti idea oli ottaa mukaan isokenkäinen. Siis sananmukaisesti Tosi Isolla Kengällä, jättiläisen jalkineella varustettu roolihahmo. Valoja, ”liikennevaloiksi” katsomossa nimettyjä, käytettiin myös taitavasti juonen kulkua siivittämässä.
Antti Timonen on vetoava ja ketterä Piinä. Maria Saivosalmi eläytyy moneen rooliin ja tulkitsee koreografiaa plastisen kauniisti. Ilmeikkyys oli kummankin näyttelijän kohdalla vielä premiäärissä harkitun korosteista. Se tuskin on tarpeen, sillä lapsikatsoja aistii nopeasti yliyrittämisen. Kun tarina on tosi, sen ei tarvitse kosiskella yleisöään.
Se, miten luontevasti pikkuväki suhtautuu teatteriin, tulee hyvin näkyviin salirepliikeissä. Kun Piin mieli on maassa, kuultiin neuvo: ”Oota nyt. Se täti tulee kohta.” Kun puolestaan Argon, mahdollinen keinuystävä, on murheellinen, neuvoi eräs lettipää -asiantuntija riidan toista osapuolta: ”Anna sen rauhassa itkeä”.
Ja Piin kaadettua ja kukaties rikottua kiukkupäissään keinun lausahti pikkumies selän takana pontevasti: ”Sen voi korljata. Käännetään rluuvia!”