Saavutettavuustyökalut

Arvio: Raimo Reiska Raksa

Suna Vuori – Helsingin Sanomat – 18.10.2008

Raimo pelastaa maailman

Kulutuskriittinen lastenesitys muistuttaa rock-konserttia


Sami Keski-Vähälän uusi lastennäytelmä heittää haasteen moneen suuntaan: tosikoille, itseensä juhlallisesti suhtautuville aikuisille, materialisteille, herkkäkorvaisille sekä ärrävikaisille. Vähän myös niille, jotka haluavat ymmärtää kaiken.

Musiikkiteatteri Kapsäkin ja Helsingin kaupunginteatterin yhteistuotantona syntynyt Raimo Reiska Raksa on hauska, vauhdikas, äänekäs ja kulutuskriittinen.

Nimihenkilönä nähdään Edouard Uspenskin Fedja-setää sekä 1970-luvun nimittelypoliittisesti epäkorrektin kotimaisen tv-draaman Läskilinssiä muistuttava poika, keksijä, jolla ei omasta mielestään ole koulussa mitään opittavaa.

Niinpä hän menee töihin, Helsingin kaupungin vahtimestariksi, ja pelastaa siinä sivussa yhden koiran kurjuudelta ja kuolemalta sekä maailman ekokatastrofilta. Ei vähän.

Musiikkiteatteriesityksen henkilögalleria on riemukkaasta liioittelustaan huolimatta, tai juuri sen ansiosta, helppo tunnistaa. Lapset ja eläimet ovat järkeviä, aikuiset kaikkea muuta.

Raimon stressaantunut äiti vain nukkuu tai mesettää, ja tehtyään mielestään kaikkensa (tai ainakin tutisevan vihreän kiisselin) poikansa eteen hän joogaa itsensä kuntoon. Raimon pomo on vallanhimoinen kaupunginjohtaja, joka kiristää työntekijöitään turvaluokituksilla, ja Raimon isä johtaa sohvatehdasta Kiinassa.

Työkaveri, viehko siivooja Anneli, on kova pusuttelemaan ja arvuuttelemaan. ”Arvaa, oliko kauheeta!”
Raimo, tuo rehti ja vilpitön, ei arvaa.

Näyttelijät ovat mainioita ja laulavatkin hyvin.
Anna-Maija Tuokko loistaa paitsi äitinä myös kaupunginjohtajana sekä mm. hulvattomana kiinalaisena glillimyyjänä. Paavo Kerosuo vakuuttaa rummuttavana Raakakoira-koviksena, ja Hanna Vahtikarin ilmeitä bongaa ilokseen. Tuomas Uusitalon Raimo on mitä sympaattisin nuori vahtimestari.

Teksti ei aliarvioi eikä katso lasta ylhäältä vaan pikemminkin pepun korkeudelta, olettaen samalla kohtalaisen paljon.

Alakouluikäisetkään eivät välttämättä hahmota tarinaa juonen tasolla; mutta vaikka dramaturgia ei varsinaisesti häikäise kirkkaudellaan, paremmin toimivat henkilöiden väliset suhteet ja asenteet sekä kielellä leikkiminen.

Leikittelyyn kuuluu sekin, että nykyaikaiseen kaupunkiin sijoittuva esitys näyttää nykyaikaisia ilmiöitä. Anneli vetää Batterya (energiajuomaa), ja Raakakoira, jonka mielestä ”hommat on hanurista” kysyy: ”Haluutsä pataas, urpo?”

Kakka-napista painaminen ei tunnu tuottavan tekijöiden laskemaa tulosta, kun taas laulu tissiliivihirviöstä upposi ainakin ensi-iltayleisöön.
Kaikkein suurinta riemua herättää kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin. Lapsia puhutellaan tuon tuostakin, ja kun heitä on rohkaistu huudattamalla esimerkiksi ”Sua pissattaa”, osallistuminen jatkuu myöhemminkin. ”Tunnusta jo!” kajahtaa yleisöstä kriittisellä hetkellä.



Laura Pählapuu on loihtinut Raimo Reiska Raksaan puvustuksen, jota katsoo mielihyvästä hykerrellen.

Studio Elsan panoraamanäyttämö on lavastuksen hienoista pahvisista Helsinki-pienoismalleista ja kaikesta hassusta rekvisiitasta huolimatta vähän kolkko ja taustalle tehdyt viitteelliset animaatiot mielestäni täysin turhia – mutta kitaristi Marzi Nymanilla siunattu Raaka K -bändi on huippu!

Monet biisit svengaavat autuaasti, ja vaikka päähän jää soimaan Puuttuva lenkki -niminen laulu, itselleni huippuhetki oli Anna-Maija Tuokon itkettävän kauniisti esittämä äidin uskontunnustus Kuinka sä loistat, jossa esiintyjä liikuttui silminnähden itsekin.

Väliaikoineen sopivan pyöreät kaksi tuntia kestävä Raimo Reiska Raksa muistuttaa rock-konserttia, mikä ei pienimpiä katsojia tunnu pelkästään miellyttävän. Näyttämölle pukataan savua (tehdaskohtausta lukuun ottamatta aivan turhaan), ja volyymit ovat rumpupatterin eteen asetetusta pleksistä huolimatta aika kovat.

Onhan se vähän koomista, kun yli puolet yleisöstä – lapset, siis – pitelee puolet ajasta joko nenäänsä tai korviaan. Ei kuitenkaan silmiään.


Paras todistus esityksen toimivuudesta tulee kotona: näytelmän repliikit sinkoilevat 6- ja 9-vuotiaiden suusta solkenaan, kuin moneen kertaan kuultuina.
”Herää, pönttö äiti!”