Arvio: Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä
Lasse Pöysti on teatterin grand old man
YKSINÄISEN AINOA YSTÄVÄ ON HISSI
Bengt Ahlforsin Lasse Pöystille kirjoittama Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä – näytelmä kertoo vanhenevan miehen yksinäisyydestä ja töölöläisen kerrostalon hissistä. Paradoksaalista on se, että ihminen on kaupungin ihmisvilinän keskellä yksinäisempi kuin missään muualla. Ruotsiksi menestystä niittänyt näytelmä nähdään nyt suomenkielisenä versiona Lilla Teaternin lavalla.
Esitys on yhtä aikaa hykerryttävän hauska ja itkettävän surullinen. Näytelmä kertoo ihmisen perimmäisestä ja eksistentialistisesta yksinäisyydestä, johon tuovat lohtua arjen absurdit kohtaamiset. Pienistä ja arkisista yksityiskohdista kasvatetaan sulavasti eksistentialistisia pohdintoja. Lasse Pöysti on alusta loppuun lavalla yksin, mutta hänen lavakarismansa intensiteetti ei herpaannu hetkeksikään.
Olemassaolo on muistamista
Näytelmän itsensä tiedostava rakenne alleviivaa sitä, että kyse on esityksestä. Välillä Pöysti juttelee yleisölle ja pohtii muun muassa monologin olemusta: Yksinpuhelukin edellyttää kuulijaa, yleisöä jolle se on suunnattu.
Koiransa kuoleman jälkeen näytelmän vanha mies onkin jutellut ainoalle ystävälleen, Enok-hissille. Hissivanhus on miehen äidin kuoltua ainoa asia, joka yhdistää nykyhetkeä ja lapsuutta. Suhde hissiin joutuu kuitenkin koetukselle sen jälkeen, kun lääkäri määrää, että hänen on hissillä matkustamisen sijaan käveltävä portaat ylös.
Monologi kulkee sujuvasti lapsuuteen ja takaisin. Näytelmän mies ei ole vieläkään unohtanut sokeita kissanpentuja, jotka tädin mies paiskasi kuoliaaksi kiveä vasten. Hän miettii, mikä merkitys on olemassaololla, joka päättyy väkivaltaisesti ennen kuin on kunnolla edes alkanut. Kun häntä ei enää ole, kukaan ei enää muistaisi 70 vuotta sitten julman kuoleman kohdanneita kissanpentuja.
Olemassaolo on havaituksi tulemista ja sitä, että on olemassa joku, joka muistaa. Yksinäisyydessä vaikeinta tuntuukin olevan sen jonkun puuttuminen.
Kohtaamisia postiluukulla
Hissin lisäksi miehen elämässä on toinenkin tärkeä kiintopiste; näyttelijä Grace Kelly, joka on vieläpä syntynyt samana päivänä kuin näytelmän mies. Aina Grace Kellyn kuolinpäivänä mies ostaa ruusuja ja muistelee idoliaan, mikä johtaakin hänet lopulta omituiseen tilanteeseen.
Aikaamme kuvaa hyvin se, että filmitähteen on helpompi solmia suhde kuin naapuriin. Filmitähti on niin kuin talon vanha ja uskollinen hissi – se heijastaa järkähtämättömästi takaisin juuri sen, mitä siinä haluaakin nähdä. Mies kertoo kirjoittaneensa kerran internetin hakukoneeseen Grace Kellyn nimen. Tuloksena oli tuhansia ja taas tuhansia viitteitä. Hän miettii, että noin moni muistaa Kellyn vielä tämän kuoltua, mutta jääkö yksinäisestä miehestä muistoakaan?
Toisaalta sosiaaliset odotukset, eräänlainen valvova Toinen, ohjaavat miehen käyttäytymistä kerrostaloasunnon yksinäisyydessäkin, kuten postiluukun kautta tapahtuvassa kohtaamisessa postimiehen kanssa. Mies ei halua pettää postinjakajalle kuvittelemiaan oletuksia ja näkee paljon vaivaa vaaliakseen aamuista kohtaamista postiluukun äärellä.
Hissin ja Grace Kellyn näytelmän kolmas tärkeä Toinen on miehen hämäräperäisissä olosuhteissa kohtaama nuori tyttö, joka kutsuu itseään Dianaksi. Dianakaan ei vastaa miehen monologiin vaan vaikenee, mutta kuuntelee sujuvasti.
Mies pohtii elämän sattumanvaraisuutta mutta joutuu itsekin epätodennäköisten sattumusten johdattamaksi. Lopulta miehen yksinäisyys saa helpotusta yllättävällä tavalla.