Saavutettavuustyökalut

Arvio: 2 – Marjo Lemponen – Skenet – 20.10.2005

Marjo Lemponen – Skenet – 20.10.2005

KANSAKUNNAN HAURAS RAUHA

Lilla Teaternin 1945 kertoo nimensä mukaisesti vuodesta, jolloin jatkosota päättyi, ja hämmentyneet suomalaiset opettelivat elämään uuden, sodanjälkeisen maailman ehdoilla.

Eletään syksyä 1945. Jatkosota on päättynyt, ja eloonjääneet sotilaat palaavat rintamalta kantaen itsessään sodan arpia. Heidän joukossaan on Magnus (Sampo Sarkola), jolta sota on vienyt vasemman käden. Nuoruudentoverille Vilhelmille kävi kuitenkin vielä huonommin, hän kaatui yrittäessään auttaa ystäväänsä. Nyt Magnus on palaamassa yliopistoon opintojen pariin, ja muuttaa asumaan Vilhelmin perheen luo. Perheen tytär Rose-Marie (Edith Holmström), Vilhelmin pikkusisko, on kirjoitellut Magnusille kirjeitä rintamalle. Sodan aikana hänestä on kasvanut nuori nainen, ja uusi kohtaaminen vuosien jälkeen sytyttää nuorten välille romanssin.

Vilhelmin vanhemmat, Magnusin entisen koulun rehtori Ernst (Joachim Wigelius) ja hänen vaimonsa Karin (Hellen Willberg), kuuluvat sivistyneeseen liberaaliin keskiluokkaan. Erityisesti Ernst on kiihkeä oikeudenmukaisuuden puolustaja, ja Magnus on aina ihaillut häntä suuresti. Kun Ernst joutuu vasten tahtoaan lautamieheksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin, astuvat koko kansakuntaa kuohuttavat ristiriidat tavalliseen töölöläiseen olohuoneeseen. Idealisti Magnus odottaa Ernstin nousevan puolustamaan Suomen sodanaikaisia sankareita, mutta oikeudenkäyntiprosessin aikana Ernst alkaa nähdä asiassa yhä enemmän myös muita puolia. Tärkeämmäksi kuin lyhytnäköinen ”oikeuden” puolustaminen tulee syytettyinä olevien pelastaminen teloitukselta ja Neuvostoliiton rauhoittaminen. Kuten Ersnt toteaa, kun venäläiset tuntevat olevansa turvassa, suomalaiset saavat olla rauhassa.

Myös sodan kauhut ja tulevaisuuteen katsova elämänusko ottavat näytelmässä mittaa toisistaan. Magnusin kokemukset ovat tehneet hänestä vakavan, kiihkeän ja synkänkin miehen. Rose-Marie puolestaan edustaa nuorta ja kukkeaa elämäniloa, halua jättää menneisyys taakse ja rakentaa uutta. Toisinaan Rose-Marien kevytmielinen suhtautuminen elämään tuntuu lähes rienaukselta sodan haamujen kummitellessa yhä niin lähellä. Rose-Marien henkinen koti tuntuu kuitenkin olevan enemmän tulevaisuudessa kuin nykyisyydessä. Hänessä ruumiillistuu se toivo, joka jo 50-luvulla nosti Suomen uuteen kukoistukseen.

RAIKAS OPPINTUNTI HISTORIASTA


1945 kuvaa hienosti siirtymäkautta sodasta rauhaan. Sen käsittämä aika ulottuu kuin allegorisesti syksystä kevääseen, sotasyyllisyysoikeudenkäynnin painajaisesta toivoon ja helpotukseen. Kuten vanha Rose-Marie (Märta Laurent) myöhemmin muistelee, ”keväällä tiesimme että olimme selvinneet”.

Esitys onnistuu säilyttämään aiheensa kuvauksessa raikkauden ja keveyden, joka on tällaisille historian tapahtumia kuvaaville näytelmille harvinaista. Tämä johtuu varmasti suurelta osin siitä, että tapahtumia kuvataan tavallisen perheen näkökulmasta tavoittelematta väen vängällä suurempia merkityksiä. Paradoksaalisesti juuri sitä kautta näytelmä onnistuu kuvaamaan koskettavasti kokonaista aikakautta.

Näyttelijät tekevät roolinsa tasokkaasti kautta linjan. Mieleenpainuvia ovat erityisesti Hellen Wilberg maanläheisenä ja käytännöllisenä Karinina ja Edith Holmström säteilevänä Rose-Mariena. Naiset ovat tässä näytelmässä se kantava voima, joka pitää miehet pystyssä ja perheen koossa. Miesten idealistisuuden vastapainoksi asettuva naisten kyky kompromisseihin ja konkreettisiin ratkaisuihin on klisee, mutta tässä näytelmässä se toimii. Elämä jatkuu naisissa ja heidän avullaan.

Yleisöstä päätellen 1945 vetoaa ennen kaikkea tuon ajan itse eläneisiin vanhemman polven edustajiin. Näytelmän soisi kuitenkin saavan myös nuorempaa yleisöä, jolla ei ole omaa kosketusta menneisyyden tapahtumiin. Elävän historian ymmärryksen kautta syvenee myös ymmärrys maailmasta tässä ja nyt.