Arvio: Spring Awakening
SPRING AWAKENING KEVÄÄN TAPAUS
Helsingin kaupunginteatteri on maan suurin teatteri, joka tuottaa ensi-iltoja tahdilla, joka pienempiä hirvittää. Monina vuosina alkukevään uutuudet ovat olleet pettymyksiä, liian laskelmoituja kassakappaleita.
Toisin on kuitenkin tänä vuonna. Jokainen uutuus on merkittävä ja antaa vastinetta rahoille. Näistä Spring Awakening on kevään musikaalitapauksia.
Saksalais-sveitsiläinen Frank Wedekind oli sata vuotta sitten yksi aikansa merkittävimmistä dramaatikoista. Hänen teoksiaan on siirretty filmeiksi ja jopa oopperaksi ja ne ovat vaikuttaneet eri taidesuuntausten edustajiin.Kevään herääminen (1891) sai osakseen suurta närkästystä seksuaalisuutta käsittelevillä teemoilla ja oli kauan kielletty teos. 1935 meillä ensimmäinen ammattiteatteri rohkeni tarttua tekstiin (Turun Työväen Teatteri) ja varsinaisen kukoistuksen draama koki 1980-luvulla, jolloin se oli viiden teatterin ohjelmistossa.
Viktoriaanista ajattelua tiukasti kritisoinut teos koki uuden tulemisen maailmalla 2006, kun Steven Sater ja Duncan Sheik tekivät siitä Yhdysvalloissa musikaalin, joka voitti tukun merkittäviä palkintoja. Vaikka joitain teemoja on jenkkiuutuudessa pehmennetty, tulosta on silti pidettävä onnistuneena, kiitos etenkin kerrontaa tukevien laulujen ja nuorten esiintyjien intensiteetin.
Komea Spring Awakening on aika tyypillisestä formaatti-muodostaan huolimatta koskettavaa ja myös nuoreen aikuisyleisöön (K15) taatusti kolahtavaa teatteria. Suuren näyttämön keskiosaan on rakennettu tilaa rajaava ja moneksi muuntuva luokkahuone, jonka laitojen ”lauteilla” myös näyttelijät odottavat vuoroaan.
Pääosissa on kaksoismiehitys. Tarinan aikuisosia esittää kaksi hienoa kokenutta näyttelijää, yksi mies ja yksi nainen (näkemässäni illassa Jari Pehkonen ja Leena Rapola), mikä vielä korostaa nuorten nousua draaman keskiöön.
Sara Melleri ja Sanna Majuri vuorottelevat keskeisessä Wendlan roolissa, Jarkko Tamminen ja Tuukka Leppänen häneen rakastuvana Melchiorina. Katsomassani esityksessä Wenlaa ja Melckiä näyttelivät Melleri ja Tamminen, ja loistavasti esittivätkin. Majurin ja Leppäsen taidot tuntien en epäile yhtään, etteivätkö hekin onnistu rooleissa erittäin hyvin.
Kwan-yhtyeen solisti Mariko Pajalahti tulkitsee taitavasti traagista Ilseä mutta varsinainen yllättäjä on ulospäin suuntautuneen älykkö-Melckin varjoon jäävää epävarmaa Moritzia esittävä Petrus Kähkönen. Vaikka taustaa on niin leffoista kuin teatteristakin, nuorukaisen suoritus säväytti.
Omissa kouluissaan (tytöt tyttöjen, pojat poikien) varttuvien nuorten ongelmana on se, etteivät heidän vanhempansa – sen paremmin kuin koulukaan – osaa valmistaa heitä aikuistumisen käänteisiin. Onnistunut moderni musiikki ja hieno klassikkotarina vangitsevat.