Arvio: Spring Awakening
KEVÄT KOITTI KRIITIKOLLE
Kävin katsomassa Helsingin kaupunginteatterin musikaalin Spring Awakening ja liikutuin, kuten niin monet sen nähneet.
En kuitenkaan juonen takia, vaikka tarina onkin aika järkyttävä. Ei, liikutuin siitä osaamisen tasosta, mitä Suomesta nykyään löytyy!
Muinoin viime vuosituhannella sama teatteri muistaakseni Cats –musikaalia tehdessään pyysi ja sai erikoisluvan Andrew Lloyd Webberiltä käyttää esityksessä erikseen tanssijoita, laulajia ja näyttelijöitä.
Näin siksi, ettei Suomesta löytynyt kaiken hallitsevia musikaalinäyttelijöitä.
Nyt ajat ovat toiset. Musiikkiteatterin tekemistä opetetaan Teatterikorkeakoulussakin.
Iloitsen siitä, ettei musikaalia pidetä Suomessa enää toisen luokan teatterina, vaan se nähdään omana erityisosaamista vaativana genrenään.
Kaupunginteatterin Spring Awakening ei yhtään kalpene Lontoon West Endin tuotantojen rinnalla. Heikkoa lenkkiä esiintyjistä on turha etsiä.
Ja se liike! Tanssi ei pysähdy, vaan kulkee mukana läpi esityksen ja kuljettaa tarinaa siinä missä musiikki ja teksti.
Esiintyjät tulkitsevat Harri Kuorelahden vimmaista koreografiaa ankaralla heittäytymisellä. Kuorelahti on nähnyt hämmentyneiden teinien päänsisäiseen maailmaan ja tuonut sen itsetuhoiseen amok-liikkeeseen.
Tietysti tuli myös seurattua kuinka Mariko Pajalahti selviäisi teatterin ammattilaisten joukossa. Hyvin selvisi ja vispasi vimmaansa ja pahaa oloaan ulos muiden lailla.
Toisaalta se ei ole ihme, kun muistelee hänen televisiotanssivoittoaan.
Mutta miksi hän ei tanssinut Suomen euroviisukarsinnoissa, vaan tyytyi huojumaan tappokorkkareillaan?
Ja tehkää nyt herran tähden joku koreografia Waldon ihmisillekin Moskovaan, ettei se jää vain lontimiseksi lavalla! Katsokaa vaikka, kuinka Ruotsissa luodaan kokonaisuus millimetripaperilla. Liikkeellä on todellakin väliä eikä tanssin voimaa kannata aliarvioida.