Arvio: Spring Awakening
Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä herätään rajuun kevääseen
TUNTEIKAS MUSIKAALI ON MATKALIPPU NUORUUTEEN
Rankkoja aiheita käsittelevä nuorisomusikaali Spring Awakening sai Suomen kantaesityksensä helmikuussa Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä.
Ohjaaja Neil Hardwickin herättämä kevät puhaltelee raikkaita tuulia musikaalien maailmaan, ja esitys sykkii taitavien tekijöidensä sydämen tahtiin.
Nuori tyttö valkoisessa alushameessaan, kuin haavoittunut enkeli, loistaa näyttämön valokiilassa laulaen tunteikkaasti ”ei äiti auta tytärtään”.
Helsingin Kaupunginteatterin uutuusmusikaali on alkanut herkällä kohtauksella, jossa Wendla anoo äitiään kertomaan, kuinka lapsia oikeasti tehdään. Äiti kieltäytyy vaivautuneena, ja tämä mitättömältä tuntuva episodi sinetöi Wendlan kohtalon.
Ohjaaja Neil Hardwick iskee tunnehermoon alusta alkaen. Hän on saanut nuorisomusikaaliinsa poppoon, josta hehkuu sellainen tekemisen meininki, että se imaisee myös aikuisen katsojan mukaansa matkalle nuoruuden kipeään maailmaan.
Musikaali kuvaa nuorten heräämistä elämän keväässä, aikuisuuden kynnyksellä, kun hormonit tykittävät ihoa sisältäpäin, keho on sekavien tuntemusten taistelutantereena ja veri kohisee levottomana suonissa.
Siinä maailmassa tunteiden tulivuorenpurkaukset, maanjäristykset, hyinen kylmyys ja paahtava auringonpaiste vuorottelevat päivittäin.
Se on musikaalin nuorten todellisuus, johon kuuluvat insesti, abortti, itsemurha ja oman seksuaalisuuden löytäminen sekä kieltäminen.
”Olen tyhjä
ja täysi”
Frank Wedekindin klassikkonäytelmä sai odottaa useamman sukupolven ajan uutta tulemistaan Steven Saterin ja Duncan Sheikin muokkaamana.
Ilmestyessään vuonna 1891 näytelmä sai tylyn vastaanoton, ja sen esittäminen kiellettiin toistuvasti.
Näytelmä oli oman aikansa sensaatio suorilla puheillaan seksuaalisuudesta, kaksinaismoraalista ja piinaavista opettajista.
Vuodet ovat vierineet, mutta aikuisuuteen siirtyminen ei liene sen helpompaa.
Onneksi sentään useimmat vanhemmat ovat kasvaneet ulos haikarasaduista ja osaavat jopa laastaroida murkun tunnehaavoja.
Silti monelle nuoren kohtaaminen on yhä vaikeaa, vaikka kuuntelevana korvana toimiminen on aikuisen tärkeimpiä tehtäviä.
Musikaalissa ongelmista kerrotaan niiden oikeilla nimillä, mutta tyylikkäästi ja taidolla. Musiikin kieli toimii kipeissä asioissa puhuttua paremmin.
”Olen tyhjä ja täysi, vaan ymmärrä en, olen suljettu ikkuna rikkinäinen.”
Voiko nuoren hämmennystä tuon kauniimmin sanoiksi pukea?
Suomentaja Sami Parkkinen sen osaa.
Tunteikas kertomus koskettaa taatusti koko yleisöä, nuoresta muoriin.
Musiikki
vie tarinaa
Kehutun ja kohutun musikaalin taitajat osaavat tempaista yleisön mukaansa. He saavat myös karheita balladeja ja rajua rockia sisältävän musiikin kantamaan tarinaa juohevasti eteenpäin.
Musikaali sykkii taitavien tekijöidensä sydämen tahtiin.
Laulut eivät ole melodioiltaan kovin helposti korvaan tarttuvia, mutta niiden esittäjien vimmaisuus kyllä tarttuu puseroon. Niin kuin vaikkapa riehakas kannanotto Keskisormen takaa.
Mieleeni jäi myös Marikon tunnelmointi kappaleessa Tumma tuuli.
Esityksessä on osin kaksoismiehitys. Näin Sara Mellerin hellyttävän tulkinnan tietoa ja elämää janoavana Wendlana, joka rakastuu Tuukka Leppäsen esittämään komeaan Melchioriin.
Leppänen suoriutuu osastaan upeasti hämmästyttävän ketteriä hyppyjä myöten.
Petrus Kähkönen on sisäistänyt hienosti paineiden alla särkyvän Moritzin maailman.
Aikuisten moninaisiin rooleihin istuvat loistavasti Leena Rapola ja Oskari Katajisto.
Valomaailma
sytyttää
Vaikeiden kasvukipujen lisäksi musikaali sisältää vapauttavaa huumoria ja lennokasta menoa.
Koreografi Harri Kuorelahti on taiteillut sellaiset askelmerkit, ettei katsojakaan tahdo malttaa pysyä nahoissaan. Kuorelahti lataa tanssinumerot tuskalla, hämmennyksellä ja orastavalla ihastuksella. Nuoret täyttävät vauhdikkaat kuviot oivallisella tavalla.
Kapellimestari Lasse Hirvi pitelee puikkoa taitavasti, mikä kuuluu orkesterin soitossa.
Jyrki Sepän komea lavastus ei vaihdu esityksen aikana, mutta tunnelma elää ja synnyttää yhä uusia mielentiloja.
Maija Pekkasen asut, Pieni talo preerialla -tyyppiset mekot ja poikien polvihousut luovat rajun kontrastin tapahtumille.
Lavalle, esiintyjien joukkoon, myydään parikymmentä paikkaa, joilla istuvat sujahtavat taatusti intiimimmin tarinan sisälle. Eikä varmasti yhtään haittaa, jos vieruskaveriksi sattuu istahtamaan Mariko Pajalahti.
Antti Rehtijärven valosuunnittelu on sytyttävä.
Tähtilamput tuikkivat Helsingin Kaupunginteatterin lavalla unohtumattomalla tavalla.