Arvio: Elokuu
Kuollut maa, kaktusten maa
Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähdään tuoretta amerikkalaista perhedraamaa Kari Heiskasen särmikkäänä ohjauksena. Tracy Lettsin Elokuu avaa Westonin perheen solmuja ja haavoja ja päästää esiin ihmisessä asuvan ilkeyden ja julmuuden.
Vuonna 2007 kantaesitetty näytelmä on ehtinyt voittaa lukuisia palkintoja, ja se on nostettu suurten amerikkalaisten draamojen joukkoon. Ja läheistä sukua Elokuu onkin Tennessee Williamsin, Eugene O’Neillin ja Arthur Millerin tukahdutetun intohimon ja perhehelvettien kuvauksille.
Letts siirtyy sodanjälkeisen perheen ja moraalin murroksesta nykypäivään. Todellisuus on vahvasti amerikkalainen, joka ilmenee niin sisällössä, muodossa kuin pienissä yksityiskohdissa.
Myytit perheyhteydestä ja sisaruudesta elävät vahvoina.
Elokuussa on amerikkalaisille draamoille tyypillistä ongelmien kasaantumisen raskautta, mutta mukana on edeltäjiä enemmän rujoa ja mustaa huumoria sekä elämän sietämättömän absurditeetin tajua. Näytelmässä käsitellään kaikkea erilaisista addiktioista seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Lettsin näytelmä sekä Heiskasen ohjaus onnistuvat kuitenkin välttämään raskassoutuisimman psykologisoinnin.
Hyvin kirjoitetussa näytelmässä on klassikon aineksia. Se on taitavasti rakennettu ja monikulmaiset henkilöt tarjoavat paljon näyteltävää ja etenkin värikkäitä naisrooleja. Herkullisimmillaan teksti on hauskaa, suoraa ja terävää.
Äidit ja tyttäret
Westoneiden perhe on kovalla työllä keskiluokkaan noussut akateeminen ja sivistynyt perhe. Isän katoaminen saa klaanin kokoontumaan pitkästä aikaa keskelle kuumaa ja kuivaa Oklahomaa.
Näytelmä tapahtuu muutaman päivän sisällä, mennyttä keritään pikkuhiljaa auki, salaisuuksia paljastuu ja henkilöiden elämä järkkyy lopullisesti.
Perhettä hallitsee pillerin huuruinen ja pahasuinen Violet-äiti, jota Ritva Valkama esittää rautaisella otteella ja rytmin tajulla. Perheen kolme nelikymppistä sisarta kohtaavat vuosien jälkeen. Heidi Herala, Riitta Havukainen ja Aino Seppo pääsevät näyttämään taitonsa ja rakentavat naisista laajalla skaalalla traagisia, sympaattisia ja rohkaisevia hahmoja.
Paikalle saapuu myös tyttärien mies, sulhanen ja rakastaja sekä äidin sisar, jota Leena Uotila esittää riemastuttavalla tyylillään.
Naiset kantava voima
Esityksessä näytellään kautta linjan kiinnostavasti ja vahvasti, mutta väkevästi näyttelevät naiset ovat esityksen kantava voima. Naisten vanheneminen ja seksuaalisen vetovoiman katoaminen on näytelmän keskeisiä aiheita. Nuoremman naisen kansa ei voi kilpailla on Violetin karu viesti.
Ulkopuolisen näkökulman totuuksia laukovaan perhehelvettiin tarjoaa isän juuri ennen katoamistaan palkkaama kotiapulainen ( Kreeta Salminen ), joka on intiaanien jälkeläinen.
Keskiluokkaisuutta murentaa suttuinen näyttämökuva, joka vie ajatukset valkoiseen roskasakkiin.
Esityksessä hyödynnetään Heiskasen viimeaikaisista kaupunginteatteri ohjauksista tuttua tyhjän tilan estetiikkaa. Tilaa ei ole lavastettu, vaan lavalla autenttisia esineitä, letut paistuvat ja tuoksuvat hellalla ja kahvi tippuu keittimessä.
Pyörivää lavaa hyödynnetään yksinkertaisena esitystä rytmittävänä ratkaisuna. Heiskanen ryhmittelee ihmisiä kiinnostavasti ja rytmittää esityksen omaleimaisesti. Periamerikkalaisesta draamasta syntyy omannäköistä jälkeä.