Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Elokuu

Outi Lahtinen – Helsingin Sanomat – 13.02.2009

LAVALLINEN AKATEEMISTA KESKILUOKKAA JA HIRMUISIA ÄMMIÄ


Tracy Lettsin ilkeilydraamassa on kolmetoista hyvää roolia


Tracy Letts sijoitti ensimmäisen näytelmänsä, Suomessakin nähdyn Killer-Joen amerikkalaisen valkoisen roskaväen rupuiseen perhehelvettiin.


Helsingin Kaupunginteatterissa suomenkielisen kantaesityksensä saaneessa Elokuussa on kiivetty yhteiskunnan portaita akateemiseen keskiluokkaan, mutta helvetti on edelleen valloillaan.


Westonin perheen naiset kehittävät ilkeyden taiteenlajiksi. Ritva Valkaman loisteliaasti näyttelemä myrkyllinen matriarkka Violet on sietämätön narsisti, joka oirehtii heti, jos joku muu onnistuu vetämään huomion puoleensa.


Mutta kaikella on syynsä. Kun on lapsena jäänyt ilman, on aina ilman, vaikka mitä saisi. Valkama näyttelee ajatukset ja niiden häivähdyksetkin esiin kauniisti ja pelottomasti.


Violet ei ole pahansisuisuudessaan yksin.


Kun kerrokset kuoriutuvat, paljastuu, että suurimmalla osalla perheen naisista on melkoiset raateluhampaat. Heidän kauttaan jäsentyy kaksi tapaa suhtautua kaltoin kohtelevaan maailmaan. Toiset turvautuvat illuusioon, viehätysvoimaan, naisellisuuteen, kuten Violetin sisar Mattie Fae (Leena Uotila) ja Karen-tytär ( Aino Seppo).


Toiset, kuten Violet itse ja hänen lempityttärensä Barbara (Riitta Havukainen) valitsevat illuusiottoman kyynisyyden ja suoran hyökkäyksen. Kolmas tytär, Ivy ( Heidi Herala) jättäytyy välitilaan – ei elättele illuusioita mutta kieltäytyy silti kyynistymästä.


Miehet, perheen edesmenevä patriarkka Beverly (Juhani Niemelä), hänen paikkansa perivä Charlie (Seppo Maijala), tämän poika Pikku-Charlie (Sami Uotila) ja Barbaran mies Bill ( Matti Olavi Ranin) koettavat kestää, selviytyä, löytää ulospääsyn – kuka mitenkin.


Kari Heiskasen ohjaus levittää tilanteet avarasti aukealle näyttämölle.


Se tuo tervetullutta ilmaa ahdistuksen kurtistamaan perhekokoontumiseen ja antaa tilaa kaikille henkilöille yhdessä ja erikseen.


Lettsin näytelmä on harvinaisuus, sillä siinä on kolmetoista hyvää roolia, jotka Kaupunginteatterin esityksessä toteutuvat kolmenatoista hienona roolityönä.


Elokuussa näytellään kauttaaltaan upeasti: isketään kiinni hetkeen, pidetään tauko paikallaan, annetaan ja otetaan tilaa silloin kun sen aika on. Rooleista löytyy sekä niiden herkin ja kipein kohta että se piste, joka saa raivon kiehumaan yli. Hannu Lindholmin lavastus keskittyy kuvaamaan pikemminkin maisemaa kuin sosiaaliluokkaa. Oklahoman kuuma, autio tasanko on näyttämöllä läsnä sekä kuvana että tilana.


Keskiluokkaisuudesta viestii vain yksi pulleaksi topattu nahkasohva, muuten tekstin tarjoamat viitteet on napattu rappeutumisen kehityskulun mukaan. Tyyliä ja elintasoa esitykseen tuovat kuitenkin Sari Salmelan puvut.