Arvio: Elokuu
Helsingin kaupunginteatterin huikea perhedraama koskettaa äitejä ja tyttäriä
ELOKUU ON SALAISUUKSIEN SADONKORJUUN AIKAA
Elokuu on salaisuuksien sadonkorjuun aikaa
Ohjaaja Kari Heiskanen on tarttunut tuoreeltaan amerikkalaisen Tracy Lettsin kirjoittamaan näytelmään Elokuu ja työstänyt sen Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle.
Ritva Valkama tekee pirullisena matriarkkana yhden parhaista roolitöistään. Näytelmä kattaa elokuisen tarjottimen, josta riittää maisteltavaa pitkälle kevääseen.
Elokuun näyttämökuva on rapistunut: ankea talo ja muovilla peitetyt ikkunat antavat viitteitä harhaisesta todellisuudesta, jossa talon asukkaat elävät.
Maasta ja sen karuudesta kielii näyttämön sivulla törröttävä kaktus. Sen voi ajatella kuvaavan myös pisteliästä ilmapiiriä ja piikikästä kielenkäyttöä.
Eletään Oklahoman elokuuta.
Näytelmän keskiössä ovat aviopari Beverly ja Violet Weston sekä heidän kolme tytärtään.
Tapahtumat käynnistyvät, kun isä katoaa arvoituksellisesti kalareissullaan palkattuaan sitä ennen taloudenhoitajaksi nuoren cheyenne-intiaani Johnnan.
Katoaminen vetää magneetin tavoin paikalle Violetin sisaren Mattie Faen sekä perheen tyttäret miehineen ja lapsineen.
Kun ainekset ovat koossa, on keitoksen aika.
Violetin komennossa perheen elämänvalheet ja itsepetokset kauhotaan ronskisti esiin jo vuosia muhineesta ihmissuhdesopasta.
Näytelmän teemana on myös keski-ikäinen nainen ja hänen ”markkina-arvonsa”.
Tracy Lettsin ihmiset ovat oireilevia lapsia, epävarmoja tai välinpitämättömiä vanhempia ja hyväksikäyttäviä aikuisia.
Kieli on paikoin ronskia, mutta näin tässä perheessä on aina puhuttu.
Tulehtunut
sisaruus
Näytelmän nähnyt voi tuskin väittää, että se ei raapaise millään tavalla.
Umpisolmuun menneistä perhesiteistä kertovassa tarinassa on niin paljon tarttumapintaa, että katsojan täytyy olla teflonista, jos tapahtumat jäävät koskettamatta.
Näytelmässä on kosolti tunnistettavia nykyperheen ongelmia ja välillä roiskuu kunnolla.
Äidit nuo väkevät, kaikenhan he näkevät. Sairas ja lapsena kaltoin kohdeltu Violet on väkevöitynyt etikaksi asti, eikä häneltä ole jäänyt huomaamatta yksikään salaisuus.
Ei myöskään oman sisarensa elämästä.
Aikuiset tyttäret raahaavat mukanaan kipeää suhdetta pillereillä kyllästettyyn äitiinsä, joka yhä piruilee pukeutumisesta, piikittelee miesvalinnoista, komentaa seisomaan suorassa, valittaa tapaamisten vähyyttä ja lopulta pelkää vain jäävänsä yksin.
Kyllä äiti saa tyttäriltään takaisinkin, naisten ilkeily jalostuu myrkyllisiksi täsmäiskuiksi.
Sanotaan, että sisarusten rinnakkaiselo tuo turvallisuuden tunnetta: tiedon, että joku kulkee jossakin samaan suuntaan, saman historian lapsena.
Violetin tyttäret eivät ole tätä tunnetta sisäistäneet. Heidän välinsä ovat tulehtuneet aikaa myöten selvittämättömien asioiden ja etäisyyden vuoksi.
Näytelmässä lapsuus on kadonnut kaikilta liian varhain jättäen lohduttomat jälkensä.
Verbaalista
räiskintää
Näytelmän pääosissa ovat naiset. Miehet ovat sivullisia, mutta kuitenkin tärkeitä katalyyttejä, jotka jouduttavat tapahtumia solmukohdissa.
Elokuun kaltaiset tekstit ovat helmiä näyttelijöille.
Tapahtumien moottorina on Ritva Valkaman mehukkaasti esittämä tahtonainen
Valkama sähköistää näyttämön generaattorin lailla, hänen kehonkielensä ja pysäyttävä mimiikkansa valloittavat. Rooli on tarkkaan ajateltu ja iskut osuvat aina kohdalleen.
Myös Leena Uotilan Mattie Fae on hykerryttävän vaikuttavaa Ivy-tyttärenä, Aino Seppo Karenina ja Riitta Havukainen Barbarana tekevät uskottavat ja vahvat tulkinnat erilaisina siskoksina.
Kaikki näytelmän henkilöt ovat tärkeitä, ja lopputulos on hienojen roolitöiden summa.
Mehevimmillään Elokuu on verbaalista räiskintää, jota seuraa kuin pingisottelua.
Näyttelijöiden pelisilmä ei petä, ja rytmi kestää ontumatta kolmen tunnin ajan.
Hyvä näytelmä armahtaa katsojaa, kun terävä huumori antaa tilaa naurullekin.
Tapahtumien
jatkumo
Kari Heiskasen ohjaus operoi pääasiassa pyörölavan tuomilla mahdollisuuksilla. Näyttämölle syntyy tapahtumien jatkumo, kun lava kääntyy, vaihtaa näkymän ja käynnistää uuden kohtauksen.
Vaeltavat ja paikoillaan odottavat ihmiset luovat ajoittain levottoman taustan.
Hannu Lindholmin lavastus on yhtä rikkonainen kuin ihmisen mieli.
Oklahoman tasanko herää eloon näyttämön tyhjyydessä.
Sari Salmelan suunnittelemat puvut kertovat paljon niiden kantajista.
Taina Tervon kampaukset ja Salla Sivenin naamiointi antavat loppusilauksen henkilögallerialle.
Hieno tarina, karismaattinen Ritva Valkama ja kautta linjan hyvät roolisuoritukset takaavat sen, että Elokuun sato on hedelmällinen.