Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Elokuu

Soili Hämäläinen – Kymen Sanomat – 19.02.2009

MUSTAA KOMEDIAA TRAAGISISTA PERHESUHTEISTA

Elokuu pyörittää kolmen sukupolven täyttymättömät toiveet ympäri näyttämöä ja päin naamaa.


Myös näyttelijänä tunnettu Tracy Letts (s. 1965) on halunnut viedä amerikkalaista teatteria takaisin suurempaan kokoon ja yhteiskunnallissuuteen, pois sitä hallinneesta pienimuotoisesta ilmaisusta.

Pulitzer-palkittu Elokuu kuvaa jo tutuksi käyneitä amerikkalaisen perheen ongelmia yhdistämällä ahdistavan eeppisen tragedian ja terävän mustan komedian.

Isän yllättävä katoaminen kokoaa eripuraisen Westonin perheen vanhaan kotiin Oklahomaan. Perhe on kyseenalaistettunakin vahva instituutio, ja jossain sisimmässä piilee aina toive suhteiden eheytymisestä.

Kaikki 13 roolisuoritusta ansaitsevat vain kehuja. Ritva Valkama Violet Westonina on tietenkin vetonaula, ja alussa yleisön nauruhalut ovatkin suuremmat kuin rauhoittavia nappaileva pahanolon ruumiillistuma antaa aihetta. Violet haluaa hallita aikuisia tyttäriään ilkeilemällä totuudenpuhujan verhossa.

Tyttärinä Riitta Havukainen, Heidi Herala ja Aino Seppo tuovat esiin siskosten erilaiset persoonat. Etenkin Heidi Herala Ivyna, vakavailmeisenä lonerina, ilmentää paikallaan sinnittelemisen elämäntuskaa upeasti.

Leena Uotilan esittämä Violetin sisar Mattie Fae luo täydellisen, universaalin motkottavan naisen hahmon, jonka Seppo Maijala värittömänä aviomies-Charliena tyrmää hienossa kohtauksessa, missä mies 38 motkotusvuoden jälkeen kieltäytyy sietämästä enää yhtään lisää.

Kari Heiskasen ohjauksessa kohtaukset vaihtuvat nopeasti pyörivän näyttämön avulla, ja tapahtumat limittyvät osittain samanaikaisiksi. Syntyy vaikutelma niin kuin hallitsemattomia asioita tarkasteltaisiin sekavan mielen läpi. Hautajaisiksi muuttuva family reunion on sarja törmäyksiä, jotka kuljettavat tarinaa saippuaoopperamaisten lyhyiden kohtauksien kautta vääjäämättömästi kohti suurta paljastusta.

Letts sanoo näytelmän Lontoon ensi-iltaan liittyvässä Telegraphin marraskuisessa haastattelussa, ettei ymmärrä, miksi ihmiset pitävät Elokuuta mieluummin tavallisena sitcomina kuin yhteiskunnallisena kannanottona Bushin aikakauden kollektiiviseen psykoosiin.

Elokuun räävikäs teksti tekee pilkkaa asioissa, jotka eivät oikeastaa huvita. Silti lähes jokainen kohtaus sisältää naurumomentin, oli sitten kysymys bulimikon oksentamisesta hautajaispöydälle tai ikääntyvän aviomiehen mieltymyksestä nuoriin tyttöihin.

Lettsin verbaliikka kaupunginteatterin näyttelijäkaartin tulkitsemana on sen verran osuvaa, että on pakko nauraa, vaikka pahaa tekee. Jos katsoisi näytelmän uudelleen, pääsisiköhän naurun läpi?