Arvio: Pariisin kukko
Feydeaun farssi valloittaa – kahden näytöksen verran
Miitta Sorvalin brittidonna on ylitse muiden.
Ei mahda mitään, yksi on yli muiden Helsingin Kaupunginteatterin Pariisin kukossa.
Ilmeisesti ranskalainen näytelmäkirjailija Georges Feydeau inhosi brittejä koko sydämestään, koska on kirjoittanut farssiinsa miehiä nieleskelevän brittihirviön, Maggy Soldignacin.
Miitta Sorvali on roolissa jumalaisen kaamea, esityksen kirkkainta valovoimaa, rohkeasti rahvaanomainen, pelottomasti tyylitön ja samalla kaikkien mahdollisten farssityylien vastustamaton taitaja. Olen myyty.
Eipä silti, Maggien aviosiippana, ikikiireisenä liikemiehenä myös Carl-Kristian Rundman on kuin uudesti syntynyt, hävytön, rehevä, ironinen koomikko sanan täydessä merkityksessä.
Ikävä kyllä kumpaakaan heistä ei nähdä näytelmän kolmannessa eli viimeisessä näytöksessä. Finaali onkin Pariisin kukon suuri ongelma. Feydeau ei ole jaksanut tai viitsinyt kirjoittaa näytelmäänsä loppunousua, vaan päättää keskiluokkaisen kaksinaismoraalin ruoskintansa ilmiselvään kananlentoon. Väki vähenee, herkut häviävät.
Kolmanteen näytökseen asti Pariisin kukko on kuitenkin äärimmäisen taitavasti rakennettua parisuhdesekoilua, jossa yhä uudet yllätykset ja naurun aiheet tekevät illasta farssilajissa parasta mahdollista, myös näyttämöllä. Vierailevan ohjaajan Frej Lindqvistin käsissä Pariisin kukon esittävä näyttelijäryhmä on todella hienossa vireessä. Yhtäkään kliseetä ei pelätä, mutta niistä jokaiseen liittyy jotain persoonallista, jotain niin ohjaajalta kuin näyttelijältäkin tulevaa uutta ja tuoretta.
Kovin ranskalainen tämä tulkinta ei ole eikä edes suomenranskalainen, mutta mainiota viihdettä sellaisenaan.
Itse tarinassa ei ole paljon kertomista. Ensin kaikki parisuhteet menevät uskottomuuden nimissä ihanasti sekaisin. Ovissa juostaan niin että paukkuu. Sitten näistä sekasotkuista muutama korjataan tuossa aika latteassa kolmannessa näytöksessä.
Kaupunginteatterin Pariisin kukko on visuaalisesti todella komea. Katariina Kirjavaisen itse asiassa hyvin tyylikkäitä 1800-luvulle assosioivia huoneratkaisuja tähtitaivaineen ja pilviseinineen ja osuvan vähine tyylihuonekaluineen on ilo katsoa. Markku Penttilän valaistus nuolee Kirjavaisen näkyjä sulavasti ja suloisesti. Suuren näyttämön mahtitilakaan ei teoksen huonenäytelmäluonteesta huolimatta näytä mitenkään järjettömältä. Kuten niin usein.
Ja sitten nämä Anneli Qveflanderin puvut – uskomattomia luomuksia. Osa, esimerkiksi Sara Paavolaisen garderobi, edustaa aikakauden tyylikkyyttä silmää hivellen. Osa, kuten Miitta Sorvalin ylle puetut kummajaiset, edustaa täyttä hulluutta. Asioiden summa on rikas, uusiutuva ja ehdottoman hauska, paitsi että lopussa Sami Uotilan jalkaan tungetut kippurakärkiset arabitohvelit olivat näköjään esittäjälle pelkästään hankalat.
Tästä päästään esityksen pääasiaan, näyttelijöihin. Porukka on totisesti vireessä. Asko Sarkola on tutun oloisesti, mutta nasevasti lakoninen. Hän osaa tämän kaiken. Sara Paavolainen vaimon roolissa latoo tulkintaan sekä teknistä taituruutta että naisellista suloa todella koko rahan edestä. Hän on kuin seurapiireihin kotiutunut My Fair Ladyn Eliza, niin hallittu ja hillitty, paitsi että karkea menneisyys purskahtaa aina välillä esiin.
Risto Kaskilahti venyy onnettomine viettely-yrityksineen loputtoman energiseksi, Riitta Havukainen petetyn vaimon roolissa topakaksi seurapiirimatamiksi. Entä Leena Uotilan kuuro vaimo ja Matti Raninin naiskauneudelle ahnas majuri, hekin avioparina aika vastustamattomia kuten tietenkin myös Antti Litja vanhana, pölyisenä palvelijana, kuin Macbethin portinvartijana.
Litja on hurmaava viisastelija. Sami Uotila on ehkä joukkueen kokemattomin ranskalaisfarssin airueeksi, enemmän poikalurjus kuin kaiken maailman naistensa orjuudessa puikkelehtiva valloittaja. Mari Perankoski kikattelee maailman vanhimmassa ammatissa aika tavanomaisesti. Hotellipiccolona Antti Lang ja palvelijattarena Vappu Nalbantoglu ovat osa Pariisin kukon moninaisuutta.
En kuulu varsinaisesti farssin ihailijoihin, mutta sanoa täytyy, että alkukohtausten haeskelusta selvittyään Pariisin kukko on valloittavaa teatteria – kahden näytöksen verran.